MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 25. elokuuta 2012

Children of God - maailmanparannusta lauantaihin

Mennä viikkona ilostuin, kun sain taas laulaa Jai hota Nelosen tahtiin. Kyseessä oli siis noin sadas kerta, kun katsoin Danny Boylen Slummien miljonääri -elokuvan, jonka osaan olosuhteiden vääristämänä täysin ulkoa. Kesken unien voin vastata jokaiseen leffan kysymykseen ja täysin oikein, testattu on :). 

Harvoin innostun mistään leffasta näin paljon, mutta musta tämä elokuva on vain niin hieno ja samalla niin kansainvälinen, että sen voi katsoa melkein missä seurassa vain ja kaikki ovat aina pitäneet leffasta, ja kaikille elokuva on kertonut aina omanlaisensa tarinan. Vaikka en niin kovasti tykkääkään leffan pääosan näyttelijästä "yhden ilmeen ihmeestä" Dev Patelista, nautin niistä pätkistä, joissa Irrfan Khan "nimi lähes mahdotonta kirjoittaa oiken koskaan" ilmestyy esiin.

*****

Slummien miljonääri kertoo slummista Haluatko miljonääriksi -kisan avulla nousevasta Jamalista, joka kertoo tarinansa elämästään slummissa ja samalla myös tarinan ystävyydestä ja rakkaudesta Latikaan. No, siis kaikkihan sen tuntevat. 

Mutta sitten näin toisen elokuvan samalta vuodelta, 2008. Se on eteläkorealaisen Yi Seung-Junin ohjaama dokumenttifilmi Children of God, joka tietenkään ei ole saanut samanlaista mainetta ja kunniaa kuin britti-ohjaajan Oscareihin hukkuma elokuva. Koskettavuudeltaan elokuva on kuitenkin aivan toista luokkaa, vaikka tässä ei ole kyse suuresta rakkaudesta eikä tässä elokuvassa vilahtele sellaisia supertähtiä kuin Anil Kapoor. 

Children of God kertoo kolmesta sisaruksesta, joiden äiti on alkoholisti ja isä ties missä. Lapset, joista vanhin on 12-vuotias ja nuorin 4-vuotias elävät Pashupatinath-temppelin alueella, joka on hindujen pyhin paikka Nepalissa Katmandussa. Temppelialueella virtaa joki, Baghmati, jossa kuolleet ja poltetut ruumiit saavat viimeisen matkansa.  

Tässä alla olevassa kuvassa ihmiset katselevat ruumiiden polttamista, sillan alla virtaa pyhä joki - itse henkäilen hieman kauempana - sillä haju alueella on jotain raikkaan syysmetsän hajuihin tottuneelle käsittämätöntä.



Lapset saavat ruokansa kuolleille uhratuista lahjoista ja kalastavat ja sukeltavat rahaa joesta, johon ihmiset heittävät uhrilahjaksi ruokaa, vaatteita ja rahaa. 

Elämä temppelialueella on turvallista, sillä ne pojat (ja tytöt), jotka lähtevät alueelta sen ulkopuolelle kaduille, saavat kylläkin kerjätyksi enemmän rahaa, mutta haluavat tuhlata rahansa liimanhaisteluun. 12-vuotiaana elämä alkaa näyttäytyä aivan erilaiselta kuin 4-vuotiaan tytön silmin. 

Dokumentissa on koskettavinta se, miten elämään luottavaisesti sisarusparven pienin, 4-vuotias tyttö tanssii ja laulaa, laskee liukumäkeä ja nauraa. Kun taas perheen vanhin, 12-vuotias David, katsoo tyhjin silmin ja sanoo, että hän kuolee ennen kuin on 13. Elämänhalu on sammunut, ja ainoa iloa tuottava asia on liima, joka tekee elämän kevyeksi. Perheen keskimmäinen lapsi on dokumentin kertojan ääni ja voi, miten viisaasti hän paitsi elää myös ajattelee. Hän pitää huolta 4-vuotiaasta siskostaan ja vie äidilleen, joka on sammunut johonkin kadunkulmaan, ruokaa. Dokumentin lopussa lapsi toteaa, että jos hän ajattelee vain positiivisia asioita, kaikkea hyvää alkaa tapahtua heille. 

Katsojana en voi muuta kuin ajatella aivan samaa. Toivoa, että elämä muuttuisi hyväksi ja paremmaksi. Elämäksi, joka on elämän arvoinen.


Katulasten lisäksi dokumentti seuraa myös temppelisairaalaan tuotujen pahasti sairaiden omaisia, erityisesti erästä perhettä, jonka isä oli ulkomailla töissä, mutta tuli kotiin sairaana, lähes kuolleena. Perhe joutuu miettimään, että miten elää eteenpäin, jos isä kuolee. Vaikka elämä on ollut hyvä ja mallillaan, sairastuminen vie siltä pohjan. Aivan samalla tavalla kuin missä muualla tahansa yllättävä sairastuminen vie normaalilta elämältä pohjan, mutta kun sosiaaliturva puuttuu, ei ole mitään turvaa sairastumisen varalle tai niille lapsille, joiden äiti päättää käyttää elämänsä juomiseen.








Dokumentti on lohduton. Vaikka siinä ei alleviivata eikä korosteta kurjuutta, kurjuus on silmien edessä, eikä lähde pois. Eikä tässä tarinassa, joka on oikeiden ihmisten elämää, ole välttämättä onnellista loppua. Ei tv-kisaa, jossa voi rikastua ja rakastua. 

Dokumenttia katsoessa ei voi muuta kuin kysyä, että miksi katulapsia on maailmassa ja miksi heitä on niin paljon? Arvioiden mukaan katulapsia on maailmassa yhteensä 100 miljoonaa ja tietenkin yleisimmin köyhissä maissa. 

Children of God -dokumentissa lasten isät ovat hakanneet lapsiaan, alkoholismi on myös yksi syy, miksi lapset lähtevät kotoaan pois, karkuun omia vanhempiaan. 

Katulapsista pitävät huolen vain hyväntekeväisyysjärjestöt, joita Nepalissa on paljon, mutta ilmeisesti ei riittävästi. Kirjoitin jo, että jokainen lastenkoti tekee varmasti työtään täysin sydämin ja työtä ei voi muuta kuin arvostaa. Pyyhin kuitenkin lauseen pois, koska en voi olla varmaa asiasta: tuli mieleeni Conor Grennanin Little Princess -teos, jonka luin aiemmin kesällä. Siitä sain kuvan, että jotkut lastenkodit eivät tee työtään, vaan keräävät hyväntekeväisyydestä saadut rahat ja heittävät lapset takaisin pihalle. Maassa, jossa korruptio on elinkeino, ei mistään muusta voi olla varma kuin siitä, että kaikesta kärsivät aina heikoimmat. Nepalissa samoin kuin muissa köyhissä maissa on varmasti paljon sellaisia järjestöjä, jotka tekevät työtään täydellä sydämellä ilman korruptiota. Niiden työtä on pakko arvostaa.

Tähän pitäisi varmaan kirjoittaa, että jokainen voi auttaa lapsia ja avustaa jo olemassa olevia järjestöjä. No, senhän jokainen tietää jo ja varmasti toimii juuri niin. Mutta miksi katulapsia silti, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen silti on maailmassa? 

Miksi maailmassa on katulapsia, kun vieressä asuu myös rikkaita? Vaikka Nepal muistetaan mainita aina yhtenä maailman köyhimmistä maista, ei se poista sitä tosiasiaa, että myös siellä on rikkaita ihmisiä. Eikä mikään poista sitä tosiasiaa, että maailma on käsittämättömän epätasa-arvoinen paikka, ja meidän arkipäivän murheemme ovat kovin erilaisia kuin jossain toisessa paikassa maailmassa. Tietysti kaikilla ihmisillä on samat murheet: mistä ruoka ja mistä katto pään päälle, mistä rakkautta? Mutta jos elämän perusasiat ovat kunnossa, miten voi sulkea silmät siltä, että kaikilla ei ole?

Asia saa minut lähinnä kiukkuiseksi. Se, että katulapsia on olemassa maailmassa, on minusta täysin ja ainoastaan aikuisten vika. Aikuisten, jotka antautuvat alkoholille, väkivallalle tai muille turhille asioille ja unohtavat, että tärkein tehtävä elämässä on huolehtia omasta jälkikasvustaan. Se on myös niiden aikuisten vika, jotka ohittavat itkevän, eksyneen ja kadoksissa olevan lapsen ja niiden, jotka voivat käyttää hyväkseen tällaista lasta.

Millainen aikuinen voi tehdä noin?

Jos minulla olisi täydellisen toimiva ratkaisuehdotus, ei maailmassa olisi enää kurjuutta. Jokainen vanhempi tekisi juuri sen määrän lapsia, joista pystyy huolehtimaan ja jotka pystyy ruokkimaan. Jokainen vanhempi pitäisi huolen omista lapsistaan, yksikään isä (tai äiti) ei "häipyisi kuvioista", jokaisella olisi töitä ja ne, jotka hairahtuisivat juopoiksi, sairastuisivat tai muuten vain olisivat eksyksissä, saisivat apua ja tukea. 

Ei kovin vaikeaa, mutta ei silti vain onnistu. 

Children of God on monessa paikassa netissä nähtävissä, ja siinä on englanninkielinen tekstitys, esim. täällä.

***

Ohjaajasta Yi Seung-Junista löytyy sellaista mielenkiintoista tietoa, että hän on myöhemmin tehnyt dokumentin Planet of Snail, joka on tehty yhteistyössä kotimaisen YLE:mme kanssa. 


2 kommenttia:

  1. Olen katsonut Slummien miljönäärin, mutta vain kerran. Vaikuttava elokuva, mutta minulla on DVD:kin en ole halunnut sitä katsoa uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta se oli niin vaikuttava, että jaksoin katsoa sen uudelleen (monta kertaa). Yritin myös löytää siitä sanomaa, mutta annoin sitten vain viihteen viedä.

      Tämä toinen kosketti, koska se kertoo, mikä maailmassa on niin väärin.

      Poista