Eve Hietamies: Tarhapäivä

Eve Hietamiehen Yösyöttö ei aikoinaan minua ihan hirveästi ihastuttanut, mutta Hietamiehen Tarhapäivä (2012, Otava) tuli vastaan kirjastossa juuri sinä päivänä, kun oma 5-vuotiaani aloitti syyskauden päiväkodissaan, joten vaikka lauloin, että hei kohtalo, oon iso tyttö ja mä päätän... tytön kanssa päiväkotimatkalla kilpaa, niin oli sillä kohtalolla vielä joku sormi tallessa, jolla se tökkäs tämän mun tielle, enkä voinut jättää lukematta kirjaa näin kohtalokkaana aikana. 

Tarhapäivä solahtikin elämään aivan loistavasti ja vaikka siinä on 447 sivua lukemista, niin sen lukaisin näinä parina tyttäreni tarhapäivänä tosi nopsaan. Musta teos oli parempi kuin Yösyöttö aikoinaan. Ehkä juuri siksi, että se osui elämän ajankohtaan paremmin. 

Tässäkin teoksessa seurataan Antti Pasasen ja hänen 5-vuotiaan (+2 kuukautta) poikansa, Paavon, elämää. Mukana ovat myös pihalta mukaan matkaan ja elämään jääneet naiset, ja ennen kaikkea Enni, jolla on myös 5-vuotias tytär, Terttu. 

Kirjan alussa tarina alkaa olla jo hiukkasen tylsää, ja juuri siinä vaiheessa, kun aloin huutaa jotain tapahtuvaksi ja uhkailla jo kirjaa sen kesken jättämisellä, alkoi kirjassa tapahtua. Enni jää ratikan alle ja joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan. Koska siinä missä Antinkin myös Ennin tukijoukot ovat kovin kirjavat, ja loistavat järkevää poissaoloaan, Terttu siirtyy Antin kakkoslapseksi. 

Antti Pasanen, joka tuskin selviää yhden lapsen vanhemmuudesta, pääsee kokeilemaan elämää kahden lapsen isänä. No, elämä jatkaa arkeaan ja kirjassa kohdataan se, minkälaista on yrittää saada arkeen mahtumaan päiväkotipäivät, oma työ, lasten ruokkiminen ja hampaiden pesut. 

Jossain vaiheessa oli alkanut tuntua, että päivän erotti toisistaan vain Paavon puseron kuva. Tänään traktoreita, huomenna Ben 10, ylihuomenna viidakko - - 

Mentiin tarhaan ja töihin, syötiin nakkeja ja nugetteja, käytiin ulkona, katsottiin Kapteeni Flamingoa ja Dinojunaa, vaihdettiin puhtaat kalsarit. Tuli perjantai ja Oma lelu -päivä, sen jälkeen lauantain tikkaripäivä, maanantaina vauhti kiihtyi jälleen. Lumet tulivat, lumet sulivat. 

Antti huomaa, että on jossain vaiheessa kadottanut itsensä. 

Kahden lapsen pääasiallisena päiväkotiin viejänä, tuojana ja Hietamiehenkin Antin tuskailemien lippuslappusten kanssa kiroilleena aikuisena tunnistan kovasti tämän elämän. 

Itse koin edellisen vuoden syksyn aikoihin elämyksen, kun tajusin, että itsensä voi löytää taas, vaikka siinä vaiheessa olin Antin tavoin kadottanut itseni ja elämäni. Peilatessani omaa elämääni Antin elämään, voin samaistua mutta myös irrottautua. Kirjaa lukiessani välillä nauroin "tunnen tunteen ja olen kokenut saman" -naurua, välillä taas ajattelin, että OMG, jatka elämääsi äijä. Sun ongelma lasten suhteen on se, että olet kerran huutanut ja kutsunut exääsi hulluksi huoraksi. Mutta kyllähän Antilla on muitakin ongelmia: masentunut ex, Paavon äiti, joka ei pysty olemaan äiti, eikä aina pärjää oman elämänsäkään kanssa; Enni, jonka toipumisesta ei kukaan osaa sanoa mitään; veli, joka on aikuinen mutta ajatuksissa lapsen asteella. Huollettavaa riittää, eikä Antti oikein luota, että pärjää lasten kanssa. Mutta juuri tuossa jälkimmäisessä asiassa teki mieli huutaa, että pärjäät pärjäät, ei sillä ole väliä, minkäväriset sukkahousut lapsella ovat, kun sillä on kuitenkin sukkahousut. 

Tuosta oman isyytensä jatkuvasta kyseenalaistamisesta minulle tuli sellainen olo, että pohtiiko mies tosiaankin omaa riittävyyttään. Tunnistan epävarmuuden ja syyllisyyden äidin ja naisen ominaisuuksiksi. Välillä minua vaivasi edelleen tätä kirjaa lukiessa se, että näkökulma on miehen, mutta kirjaa lukiessa tuntuu, kuin hommissa olisi äiti. 

Näin naimisissa olevana perheenäitinä koin valtavasti samaistumisen tunteita tuon kymmenisen vuotta vanhemman yksinhuoltajaisän ajatusten, tunteiden ja valintojen suhteen. Mielestäni se kertoo sekä Hietamiehen kyvyistä luoda uskottavaa tarinaa miehen näkökulmastakin mutta myös tietenkin siitä, että loppujen lopuksi vanhemmuus on niin isälle kuin äidille usein samanlaista epävarmuuksien, syyllisyyden ja valintojen aallokkoa

Susa, Järjellä ja tunteella-blogista on sitä mieltä, että myös isä ajattelee samoja ajatuksia, ja siksi Hietamiehen kuvaamat ajatukset voisivat myös sopia miehen päähän. Itse olen törmännyt paljon huolettomampiin isiin, joten minun on vaikea ajatella, että isä voisi pohtia, olenko pilannut lapseni ja niiden koko loppuelämän.... Mietin myös, että onko isillä enemmän itsevarmuutta, eikä heidän tarvitse miettiä pärjäämistä. No, ehkä pitää vielä tutustua enemmän miehiseen maailmaan.

Kirjan yksi vahva teema on sukupuolet ja sukupuolten väliset erot. Antin poika Paavo on täysin erilainen kuin Ennin Terttu, joka tietää tasan tarkkaan, mitkä sukkahousut ja pinnit sopivat minkäkin mekon tai tunikan (joiden ero ei selviä Antille oikein kunnolla koskaan) kanssa sopii. Koska perheeseeni kuuluu sekä tyttö- että poikalapsi, nämä stereotypiset käsitykset eivät oikein iskeneet muuten kuin ehkä kärjistyksen ja alleviivauksen ja siksi kyseenalaistamisen keinona. Meillä tytön oma valitsema asu sisältää kaikki maailmasta (ja vaatekaapista) löytyvät yhteensopimattomat värit, ja farkkujen kanssa voi hyvinkin pukea vaikka mekon tai hameen; pojan suusta voi kuulua sellainen lause, että nämä housut pitää vaihtaa, koska ne eivät sovi paidan kanssa. Tyttö on kiivennyt vuoren päälle, kun poika vasta epäröi reittivalintansa kanssa. Ovatko tytöt tyttöjä ja pojat poikia, vai jokainen hieman erilainen persoonansa, sitä voi pohtia myös viikon Hesarin kolumnissa Elina Hirvosen kanssa. 

Totuuden nimessä välillä aloin jo tuskastua sukupuolirooleihin. Onko oikeasti Suomessakin sellaisia miesmörököllejä, jotka eivät ilkeä mennä ostamaan söpöjä pikkareita pikkutytölle? Siis oikeasti?!

Amma kirjoittaa omassa blogissaan kirjasta. No, en tiedä muuten kuin että aika kaoottinen päivä voi olla luvassa, kun mies viettää sen lasten kanssa. Ainakin meidän perheessä. Pikkuhousuja ostaessa voi olla joitakin ylitettäviä vaikeuksia, kun pitää yrittää ensin selvittää, että mikä mahtaa olla oman lapsensa vaatekoko, missä pikkareita myydään jne. Tarina kertoo, että hyvää palvelua näissä asioissa saa vaikkapa Stockalta. 

Oma kokemukseni miehistä on tosin, että harvaa niitä kiinnostaisi opetella laittamaan oikeat pinnit ja sukkahousut oikean mekon kanssa, mutta myönnän kyllä, että pieniä myönnytyksiä jokainen mies joutunee tekemään tytön kanssa, esimerkiksi opettelemaan, miten pinni kiinnitetään hiuksiin, tai miten hiukset saa kiinni... 

Tuli noista sukupuolista ja stereotypioista mieleeni, että mielestäni kirjasta puuttui sellainen pikkuisten poikien maailma omituisine höpötyksineen asioista, jotka eivät aukene kenellekään naispuoliselle, niin kuin se, miten pienikin poika voi muistaa, miten pelin kymmenestä maalista kolmas syntyi, ja kuka sen teki, syötti ja kuka mokasi; miten voittaminen ja kilpailu ja säntäily on niin tärkeää; mitä kaikkea bakuganit, ninjagot ja muut omituiset otukset tekevät ja miten niitä matkitaan. Jotenkin enemmän tässä keskityttiin tyttöjen asioihin, joita en myöskään tunnista omasta tytöstäni, joka ei leiki isopäisillä eläimillä ollenkaan... 

Mietin edelleen myös sitä miesnäkökulmaa teoksessa. Miksi tässä pitää olla Antti eikä Anna, joka tuskailee elämää lapsensa kanssa? Antin exän, Pian, elämää tarkasteltaessa ainakin ymmärsin, että se ei vaan toimisi, että mies on lähtenyt, alkoholisoitunut, istuu sohvalla, eikä saa ruokaa jääkaappiinsa. Liian tuttu tarina kerta kaikkiaan. Ehkä äitienkin narinaan elämän haastavuudesta ollaan kuultu liiaksi asti...

Tämä on hulvaton kirja. Välillä nauroin ääneen vedet silmissä. Tilannekomiikka on oivallista ja kirja osui sekä upposi, vaikka en olekaan lastenhoidon uuvuttama perheenäiti. Ehkä se on juuri miesnäkökulma, joka tästä kirjasta tekee niin hauskan ja raikkaan, naisnäkökulma olisi tehnyt aihepiiristä jo hieman kuluneen. Kirja on hyvin karikatyyrinen, mutta mielestäni ei kuitenkaan liikaa, sillä tarviiko kaiken kirjallisuuden nyt niin vakavaa olla.


Unni kirjoittaa myös. Mua se miesnäkökulma ei kyllä täysin vakuuttanut. Mutta kirjaa lukiessa päätin, että en anna sen häiritä lukiessani, että mietin koko ajan, että voiko mies oikeasti ajatella näin? Sen sijaan aloin ajatella, että vau, tähän kirjaan on kyllä saatu oman sukupolveni vanhemmuus niin loistavasti mukaan. Kaikki ne ajatukset, kirjoittamattomat säännöt siitä, minkälainen on ns. hyvä äiti, sillä mitään kamaluuksia Antti ei tehnyt, vaan pysyi hyvin sellaisena sopivana ja pikkuisen huonona äitinä (unohti päiväkodin laput, ei osannut yhdistellä lasten vaatteita), joiden aikana mietin lukiessani, että jos nuo ovat pahimmat syntimme vanhempina, niin olemme kyllä hyviä isiä ja äitejä.   

Nyky-yhteiskunnan lapsiperhekuvauksena teos punoutuu uskottavasti koti-tarha-neuvola-puisto-kauppa -ulottuvuuksiin. Monet yksityiskohdat tuotemerkeistä lähtien ovat ajan kuvauksia, joita 2000-luvun lapset lukenevat 30 vuoden päästä nostalgisina kuvauksina lapsuudestaan (Hello Kitty, Bakugan, Hoplop, Brätzit...)

Lasten dialogi ja kommentit ovat luontevan oloisia, etenkin Paavon puheet. Jotkut Tertun pikkuvanhat jutut ovat 5-vuotiaalle... hmm... todella pikkuvanhoja.

Kirjanainen kirjoittaa myös. Tertun ja Paavon dialogeista on pakko kommentoida, että välillä olen tunnistavani omasta 5-vuotiaasta tuota Tertun näsäviisautta, välillä on pakko palata paavomaiseen tyyliin: en kuunnellut yhtään, mistä oli kyse, enkä tajunnut mitään. Kyllähän tämä kirja oli viihdettä ja sille tyypillisesti kaikki hahmot olivat stereotypisiä. Siinä varmaan koko teoksen hauskuus olikin. Niitä stereotyyppisiä piirteitä voi löytää olemassa olevista käsityksistä pojista ja tytöistä, omista lapsista tai omasta lapsuudestaan. 

Mitäs tästä eteenpäin, miten kauan Paavon ja Antin elämä jaksaa kiinnostaa? Luvassa on varmaan tutustuminen koulumaailmaan ainakin. 

Mä niin näen tämän kirjasarjan jatkon: Koulupäivä, Teinidisko, Abiristeily, Pussikaljaromaani,Suden vuosi, Juoksuhaudantie…

Kirjakko kirjoittaa. Eli pari kirjaa jos saataisiin, niin jatko-osat olisivat jo valmiina. Heh, vähän nauratti tämä kommentti kirjasta. Mutta eikös ole hieno lista oman aikamme elämästä?!

Pari kritiikin sanaa oli itselläni jäljellä, mutta joku ehti ensin: 

Muutama pieni asia häiritsi silti. Miksi bakugan on koko kirjan ajan babukan? Onko se vain kirjoitusvirhe, vai Paavon ja Antin omaa sanastoa? (Meidänkin perheessä Zhu Zhu Petsit on kisuhamstereita, että en minä sillä...) Sitten oli yksi leikkipuistokohtaus, jossa Paavo kiipeää puuhun ja alkaa itkeä, kun oksa osuu naamaan. Antti käy lohduttamassa ja nostaa Paavon maahan ja muutamaa lausetta myöhemmin Paavo tippuu taas puusta. Miten niin taas, kun ei se äsken mitään tippunut!?

Maija kirjoittaa. Äh, tää kommentti oli niin varattu mulle! Itse pohdin tuota mies- vai naisnäkökulmaa ja kun Paavo oli pessyt Antin saappaat, mietin, että onko tässä nyt virhe, mutta googlettamalla selvisi, että miesten talvikenkiäkin sanotaan saappaiksi. Ehkä mä tosiaan olen ollut väärissä piireissä, kun en tiedä kenenkään miehen käyttäneen saappaita. 

Kaiken kaikkiaan kirja oli siis hauska, pari miinusjuttua siinä oli, mutta viihteenä ja ei-niin-vakavana-kirjana tämä oli kyllä ihan parhautta!

Arvioni: + + + +.