Jhumpa Lahiri teki minuun vaikutuksen novellikokoelmalla Tämä siunattu koti, ja Lahirin myöhemmät teokset ovat odotuttaneet lukijaansa. Tartuin Kaimaan (Tammi, 2010/ 2005 I suomenkielinen painos, suomentanut Kersti Jurva) nyt kun sen laina-aika alkaa uhkaavasti loppua.
400-sivuinen romaani oli lukemisen väärti ja vaikka Lahirin novellit ovat suurenmoisia ja useimmiten niistä pidetään enemmän,
oli romaanikin varsin vaikuttava.
En osaa oikein sanoa, kummassa Lahiri olis parempi: novelleissa vai romaanissa - Lahiri taitaa minusta molemmat lajit.
Kaima (The Namesake) -kirjan nimi juontaa juurensa siihen, että kirjan päähenkilö on Gogol Ganguli, joka on saanut nimensä Nikolai Gogolilta. Nimiasia onkin sellainen outo juttu, johon ei voi olla törmäämättä intialaisten (tai Intian kulttuuripiirin edustajien) keskuudessa. Koin melkoisen ahaa-elämyksen lukiessani tätä kirjaa, sillä minulle on ollut melkoisen vaikeaa ymmärtää esim. miehen nimen vaikeutta. Samoin kuin Kaimassa myös miehen kotona on eri nimet käytössä kuin perheenjäsenillä on oikeasti, tai virallisesti. En ole oikein koskaan tajunnut tätä asiaa, ja nyt jotenkin helpotti, kun tajusin, että nimiasia on muillakin käytössä. Tai ei se oikeastaan helpottanut, sillä en ymmärrä, miksi nimestä pitää tehdä niin vaikea asia. Toinen nimeen liittyvät asia vilahti kirjassa: puolisoa ei koskaan nimitetä oikealla nimellä, vaan se kierretään. Olen monesti kaivannut omaa nimeäni, mutta se, minkä itse koen loukkaavaksi - en haluaisi tulla määritellyksi vain jonkun äitinä - on taas toisella puolella maapalloa paras vaihtoehto; isän tai äidin nimittäminen oikealla nimellä olisi sen sijaan loukkaavaa. Joskus tuntuu, että kaikista yksinkertaisimmat asiat ovat niitä kaikkein vaikeimpia. Myöskin intialaisten sukulaisuussuhteiden määrittely on niin kovin vaikeaa, koska se poikkeaa meidän omastamme (joka tietysti on se kaikkein järkevin...), on erilaisia nimityksiä pikku- ja isosiskoille - perheen sisällä omansa.
Gogol Gagunin syntyy ja elää USA:ssa, johon hänen vanhempansa ovat muuttaneet. Teoksen alkuosassa tarkastellaan elämään hänen vanhempiensa, Ashoken (isän) ja erityisesti Ashiman (äidin) näkökulmasta. Vanhemmat ovat jättäneet Kalkuttaan sukulaisensa ja ystävänsä ja kun he muuttavat hiljaiselle ja rauhalliselle esikaupunkialueelle, Ashimasta on erityisen vaikeaa sopeutua elämään uudessa maassa.
Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus - jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä, joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.
Gogolin elämä kohti yhdysvaltalaisuutta alkaa hetkenä, jolloin hän aloittaa koulun. Kun äiti yrittää saada koulun rehtoria ymmärtämään, että Gogolin virallinen nimi on Nikhil, rehtori ei ymmärrä asiaa ja kysyy Gogolin mielipidettä. Gogolin mielestä hänen nimensä on Gogol, joten tämä perhenimi säilyy Gogolin nimenä koko kouluajan.
Samaan aikaan kun Gogol käy koulua, myös Gaguninin perhe yrittää sulautua amerikkalaisuuteen ja elää maassa maan tavalla, niin kuin suurehko viisaus on kuultu.
He oppivat paistamaan kiitospäiväksi kalkkunan vaikka hieroivatkin siihen valkosipulia, kuminaa ja cayennepippuria.
Samoin kuin kirjailija itse (Hesarin juttu) myös Gogol elää koko ajan välitilassa: kotona on intialainen perhe, koulussa amerikkalainen yhteisö: intialaisuus tulee tutuksi niillä matkoilla, jotka perhe tekee Intiaan. Intiassa Ashima ja Ashoke muuttuvat erilaisiksi, varmemmiksi ja sellaisiksi, jotka eivät pyydä anteeksi olemassaoloaan. Samalla he kohtaavat joka vuosi myös niiden sukulaisten poismenon, jotka ovat ehtineet kuolla heidän USA:ssa oloaikanaan.
Matkat Intiaan alkavat harveta ja Gogol aloittaa opiskelun. Koska hän on ahdistunut nimestään, hän vihdoinkin muuttaa nimensä Nikhiliksi. Hän kyllästyy nimensä erilaisuuteen - ja kirjan tematiikkaa miettiessä voisi sanoa, että hän kyllästyy olemaan erilainen muutenkin. Nikhil haluaa kuulua amerikkalaiseen yhteisöön ja hän käy juhlissa ja tapailee tyttöjä amerikkalaiseen menoon. Intiasta hän ei kerro enää mitään ja seurustellessaan amerikkalaisen Maxinen kanssa Nikhil rakastuu amerikkalaiseen rentouteen, ruoat ja juhlat tuntuvat myös paremmilta kuin intialaiset mausteiset ja suurelliset juhlat ruokineen. Kunnes hän sitten vanhempiensa painostuksesta tapaa Moushumin, jolla on samanlainen, bengalilainen tausta kuin Gogolillakin. Molemmat ovat eksyksissä kulttuuriensa ja identiteettiensä kanssa ja tuntevat löytävän perinteisen elämänsä toistensa seurassa. Suhde ei kuitenkaan ole niin selvä asia.
Lahiri kertoo itsekin, että häntä kiehtoo toisen polven maahanmuuttajien välitila, jossa he leijuvat välillä kiinnittyen vanhempiensa, välillä ympäristön kulttuuriin. Gogolin nimen vaihtuessa näkyy hyvin hänen sijoittumisensa: ensin hän on vahvasti osa perhettään ja hänen äitinsä tarjoilee koulun alkamisen aikoihin uuden nimen myötä kiinnittymistä ympäristöön, jolloin Gogol vielä torjuu sen. Opintojen ja nuoruusiän myötä Gogolista tulee Nikhil ja hän unohtaa (tai ainakin yrittää) perheensä kulttuurin. Vasta kirjan lopussa Nikhil kaivaa esiin isänsä antaman kirjan ja aloittaa tutkimusmatkan juurilleen: Gogoliin.
Kirjasta aiemmin ovat kirjoittaneet
Ina,
ja varmaan moni muu,
joita googleni ei haravoinut.
***
Jos vertaan kirjaa äskettäin lukemaani
Jean Kwokin Girl in Translation -teokseen,
niin kirjoissahan on aika paljon sama teema:
ensimmäisen polven maahanmuuttajille integroituminen uuteen kotimaahan on vaikeaa, ja Kwokin kirjassa se oli erityisen vaikeaa, koska Kimin kiinalainen äiti ei osaa, eikä koskaan opi, englantia. Hän on tuomittu työskentelemään laittomassa vaatetehtaassa.
Sen sijaan bengalilaisilla vanhemmilla on etunaan englannin kielen taito, korkeakoulutus ja työpaikka.
Elämä on taloudellisesti mallillaa, vanhemmat myöskin pystyvät muuttamaan haluamaansa asuntoon, joten ovat huomattavasti paremmassa asemassa kuin Kwokin kirjassa.
USA:laisten siirtolaisten tarinoita on paljon kirjojen kansissa ja niistä voi tehdä sen johtopäätöksen, että maahanmuuttajia on todellakin erilaisia, ja jokaisen lähtökohdat ovat erilaiset. Siksi myöskin sopeutuminen on erilaista.
Milloinkahan meillä Suomessa huomataan,
että maahanmuuttajaa ei voi niputtaa yhdeksi massaksi?
****
Jenni haastoi blogissaan kirjoittajia esittelemään
lukunurkkaustaan ja tässä postauksessani tartuin myös haasteeseen.
Huomasittekos?
Lukunurkkaukseni kesän kynnyksellä on puistonpenkki tai bussinpenkki.
Ne ovat kaikkein rauhallisimmat paikat lukemiseen.
Ja myöskin bussissa kulkevat sadepäivän lainat.
Tämä kuva on vain tasapainon vuoksi ja siksi, että en millään osaa ymmärtää,
miten vihreää ulkona on!
