Miten usein ihmiset kulkevat toistensa ohitse,
jättävät jälkeensä haaveen siitä
miten kaikki olisi voinut olla,
nuo satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät hetket,
jotka hetkeksi piirtyvät mieleen
ja katoavat arkiseen maailmaan,
autojen meluun,
puheensorinaan,
huutoon
ja kolinaan - -
Joel Haahtelaan ihastuin Traumbachin myötä, joten ei tässä rakkaudentuskassa muu auta kuin lukea lisää.
Elena on Haahtelan pienoisromaani ja se on julkaistu vuonna 2003 (Otava). Kirjassa sen nimen mukaisesti kerrotaan Elenasta, jota mies seuraa: Mies törmää Elenaan vahingossa noustessaan päivärutiinejaan rikkoen väärällä pysäkillä ratikasta. Mies kuvittelee Elenan, ja näkee Elenan nimen kirjassa, jonka nainen unohtaa kahvilaan. Mies odottaa joka päivä Elenan näkemistä ja iloitsee sydämessään, kun tämän näkee. Kesällä Elena katoaa näkyvistä ja mies seuraa häntä, saareen, jossa Elena on kesätöissä. Elena on kuin pakkomielle, joka pitää miehen liikkeessä joka päivä.
Elena-kirja on kovin samanlainen kuin Traumbach, sillä molemmissa on päähenkilönä mies, josta ei paljon kerrota. Miehen ikä, ulkonäkö ja ammatti ovat sivuseikkoja ja pysyvät salaisuutena teoksen loppuun asti; miehen päivistä kerrotaan vain hänen päivärutiininsa ja ne hetket, jolloin hän näkee Elenan.
Vasta teoksen lopussa lukijalle annetaan lisätietoja, joilla utelias lukija voi paikata puuttuvat tietonsa. Elenassa tiedot annetaan suoremmin kuin Traumbachissa. Miehen henkilöllisydellä ja ajallisuudella leikitellään kovin samaan tapaan kuin Traumbachissa.
Jään kuuntelemaan musiikkia, joka täyttää ruokasalin. Se on Tsaikovskin viulukonsertto ja tuo mieleeni illan, josta on kulunut vuosia. Olin matkalla niin kuin nyt. Istuin hotellin ravintolassa, joka silloinkin oli tyhjä ja katsoin ikkunasta ulos kadulle. Näin lasin läpi ihmiset, jotka kiirehtivät ohitse. Yhtäkkiä joku mies hidasti kävelyään, pysähtyi ja katsoessani hänen kasvojaan minusta tuntui kuin olisin nähnyt itseni peilistä, mutta toisessa ajassa, toisessa paikassa.
Voi miten rakastankaan tällaista ajatusta. Monestiko olen nähnyt itseni kulkemassa toisessa elämäntilanteessa ja -ajassa ohitseni. Ainakin mielikuvituksessani. Pidän myös lynchimäisistä juonista, joissa ajan määrittäminen on vaikeaa ja aika mieluummin kiertää kehää kuin kulkee kronologisesti eteenpäin.
Elenassa Haahtelan kieli on alkeellisempaa, ei niin runollista eikä maalailevaa kuin Traumbachissa. Mutta muuten kirjojen tunnelma on kovin samanlainen. Hienoja ajatuksia ei tästäkään teoksesta kuitenkaan puutu: Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta. Hieno kirjallisuus on tehty hienoista ajatuksista ja niiden takia jaksan lukea kirjoja.
Vaikka tässä teoksessa Haahtelan kieli ei ole yhtä hioutunutta eikä juoni yhtä taitavasti rakennettu kuin Traumbachissa, ihastuin Elenankin tarinaan ja teoksen tunnelmaan. Tällaisen kirjan tunnelma jää pitkäksi aikaa mieleen ja sitä on niin ällistynyt, että tällaista on. Olemassa.
Jatkan matkaani Haahtelan seurassa.
Arvioni: + + + + ½
