Calixthe Beyala: Assèze afrikkalainen

Calixthe Beyala (s. 1978) on sellainen kirjailija, jota en olisi varmastikaan löytänyt ilman Afrikan tähti -haastetta. Beyala on kamerunilainen kirjailija, joka kirjoittaa kirjansa ranskaksi. Assèze afrikkalainen (2011, Kampus kustannus/ alkuteos 1994) on hänen kirjoistaan ainoa, joka on suomennettu ja ainoita, jotka on käännetty englanniksi. Maailmassa on varmasti paljon kirjoja ja kirjailijoita, joista emme täällä Euroopan perukoilla tiedä yhtään mitään, jotenkin onni ja ilo tutustua tällaiseen kirjailijaan, jonka kirjoitusjälki oli erityisen voimakas. 

Kirjan päähenkilö, Assèze, on afrikkalainen nuori tyttö, joka syntyy ja viettää lapsuutensa pienessä afrikkalaisessa kylässä, joka on syvintä ja puhtainta Afrikkaa:  

Kolmella sanalla: sairaalloisen hedelmällistä luontoa, kinttupolkujen vaivaamaa maata, josta nousee ravioitten paiseita, liaanien vartaita, jonka lävistävät tuhat ja yksi rämelammikkoa, taikojen hullujenhuone, boa-käärmeiden, kyiden, korkeiden viiltävien ruohokasvien sekä lukemattomien tuhatjalkaisten maa.  

Siellä, missä eläimet ja kasvit viihtyvät, on ihmisen vaikea löytää elintilaa. Kylässä elämä ei ole helppoa, ja Assèzen äiti haluaakin lähettää tyttärensä tämän isänsä luokse. Assèze on avioliiton ulkopuolella syntynyt rikkaan miehen tytär. Isänsä kotona, tai linnassa, jolta isän asunto näyttää Assèzen silmissä, elämä on vauraampaa, mutta Assèzen täytyy jakaa kaikki sisarpuolensa, Sorrayan, kanssa. Jakaminen ja rakkaudesta sisaren kanssa jatkuvasti taisteleminen alkaa isästä ja tämän huomiosta ja taistelu jatkuu läpi elämän. 

Kirjan keskiössä on näiden kahden tytön, ja aikuiseksi kasvettuaan naisen, taistelu elämästä ja sen tuomasta onnesta. Ihmissuhteet ovat merkittäviä tässä kirjassa, ja itselleni tuli kirjaa lukiessa kovin surullinen olo, sillä ainakin näiden kahden tytön ja naisen suurin tragedia oli se, että he taistelivat siitä, kumman perheeseen heidän isänsä kuuluu - ja kumpaa rakastaa enemmän. 

Maassa tapahtuvat poliittiset muutokset, kaduille tasa-arvoa vaatimaan syöksyvät ihmisjoukot, ovat mukana tapahtumissa. Rikas mies, Awono (tyttöjen isä) menettää omaisuutensa ja osaksi siitä syystä, osaksi maan muunkin huonon tilanteen vuoksi, nuoret naiset muuttavat Pariisiin - ja kohtaavat jälleen siellä toisensa otellakseen viimeisen taistelunsa. 

Kirjasta tuli kovasti mieleen Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet, jota luin osaksi samoihin aikoihin kuin tätä kirjaa. Molemmissa kuva Afrikasta on melkoisen sama: miesten moninaiset suhteet naisiin sotkevat ihmisten arkea, kun huomiosta ja rakkaudesta, ja myöskin rahasta, täytyy koko ajan taistella. Poliittiset muutokset on sisällytetty kirjan sivuille, ja tässäkin kirjassa ei-toivotusta raskaudesta pyritään kotikonstein eroon. Vaikka Afrikka on kaikenlaisten meille tuttujen tragedioiden näyttämö, tässä kirjassa keskeinen draama syntyy siitä, miten Sorraya ei voi löytää paikkaansa maailmassa, yksityiskouluja ja rikkaan perheen elämään viettänyt tyttö ei tiedä, mikä tai kuka hän oikeastaan on. 

Olen aina kuulunut vähemmistöön, hän aloitti uudelleen. Ette hyväksyneet minua, koska katsoin, että minulle kuului joitain oikeuksia, koska kaikki ei ollut hyvää perinteissämme. Ranskassa kuulun taas vähemmistöön. Koskaan en tule saavuttamaan samaa arvostusta kuin valkoinen nainen. En kuulu mihinkään. 

Ja mikä on Afrikka?  Se on alennusmyynnissä myyty maanosa, puuskahtaa Sorraya. 

Mitä tästä kirjasta jäi mieleen? Kirjassa oli todella paljon kaikkea, mutta jälleen kerran kirja kiteytyi afrikkalaisen siirtolaisen vaikeuteen päästä kiinni eurooppalaiseen elämään, tällä kertaa Ranskassa. Maailmankirjat ei hirveästi kehu kirjaa, eikä varsinkaan sen suomennosta - täytyy myöntää, että kirjasta oli vaikea nostaa esiin tekstinpätkiä, sillä varsinkin tässä jälkimmäisessä lainauksessani teksti on jotenkin omituista. Olen joistakin asioista kovin samaan mieltä kuin linkkaamani blogiteksti: jotenkin tässä kirjassa häiritsi se, että en päässyt kunnolla sen tarinaan mukaan, välillä pääsin, sitten taas putosin kyydistä. Eniten ärsytti se, että kirjan yksi henkilö tuntui edustavan kaikkia maanosan asukkaita. Sama asia puski toki esiin myös Me tarvitaan uudet nimet -teoksessa. 

Kuitenkin, oli kiinnostavaa lukea kamerunilaista kirjallisuutta. Afrikan tähti -haaste saa yhden pointsin lisää. Ja koska Kamerun on huikea jalismaa, myös haaste kirjallisuutta futis-maista saa tästä kirjasta yhden pisteen. Kamerunilaisia pelaajia muistuu mieleen Samuel Eto´o, joka on pelannut ainakin Chelseassa.  



Calixthe Beyala: Assèze afrikkalainen
2011 Kampus kustannus
Assèze l'Africaine 1994
suomentanut Jukka Barthelius 
420 sivua

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät - Mma Ramotswe tutkii

Jos ihmiset vain tietäisivät, Mma Ramotswe ajatteli. Jos ihmiset vain tietäisivät, että Afrikassa on muutakin kuin kaikki ne ongelmat, joista he saavat kuulla. Silloin hekin voisivat rakastaa meitä kuin me rakastamme heitä. 

Alexander McCall Smithin Onni ja siniset kengät - Mma Ramotswe tutkii (2011, Otava) -teos lähti joululomalle mukaan sellaisena kevyempänä vaihtoehtona, jos Afrikka-aiheiset kirjat noin muuten käyvät ylenvoimaisen raskaaksi. Olen aiemmin lukenut Mma Ramotswe -kirjoja ja pitänyt niiden keveydestä, hyväntuulisuudesta ja rikosten arjenomaisuudesta. Minulla on kuitenkin ollut varsin pitkä väliaika siitä, kun olen edellisen ramotsweni lukenut. 

Nyt tauon jälkeen täytyy todeta edelleen, että Mma Ramotswe -teokset ovat huippukevyitä ja -hitaita tapahtumiensa puolesta. Aika usein näissä kirjoissa tunnutaan palaavan menneeseen, sillä Mma Ramotswe pohti tässäkin kirjassa edesmenneen isänsä hienoutta ja entiseksi jääneen miesystävänsä hirveyttä. Botswana, jossa Ramotswe ystävineen elää, todetaan jälleen huippuhienoksi maaksi, jossa on tietynlaisia ongelmia, kuten vaimoaan pettäviä aviomiehiä (Ramotswen tutkittavissa jutuissa tällaiset tapaukset mainitaan suurimmaksi ryhmäksi) ja käärmeitä toimistotiloissa (, mistä kirja tällä kertaa alkaa). 

Kirjan kantavaksi jutuksi nousee työpaikalta ruokaa varasteleva nainen ja tämän aviomies ja varkauden huomanneen naisen kiristäminen. Koska kirjassa on kuitenkin yli 300 sivua, niin kaikenlaista muutakin kuin varsinaista "rikosten" selvittelyä mahtuu tähän kirjaan. Mma Ramotswe mm. alkaa miettiä, että pitäisikö hänen aloittaa laihduttaminen, onko hänen "perinteinen afrikkalainen vartalonmallinsa" uhka hänen terveydelleen? Tunnelma kirjassa on kuitenkin leppoisa ja pienet arjen ongelmat hoituvat, tai eivät hoidu, mutta eivät hoitumattomuudestaan huolimatta tule kovinkaan suuriksi ongelmiksi. 

Botswana vaikuttaa McCall Smithin kirjojen sivuilla melkoisen leppoisalta maalta, ja kuten aiemminkin olen näiden kirjojen myötä tutkaillut wikipedian tietoja, Botswana vaikuttaa hyvältä afrikkalaiselta maalta: siellä lukutaitoisia on 84 %, bkt on loistava verrattuna muihin Afrikan maihin - ja bkt on noussut hurjaa vauhtia, koska maan timanttiesiintymät löydettiin vasta Botswanan itsenäistymisen jälkeen. Sen sijaan Botswanan aids-tilastot ovat Afrikan synkimmästä päästä. Asukkaita Botswanassa on vain hieman yli kaksi miljoonaa, Mma Ramotswen kuvauksin: 

Sellaista se oli Botswanassa lähes kaikkialla: ihmiset oli liitetty toisiinsa sukulaissuhteiden siteillä, ja vaikka siteet saattoivat venyä pitkiksi ja ohuiksi ajan ja välimatkojen vuoksi, niistä muodostui kudelma, koko maan kattava rakkauden ja yhteisöjen peitto. Ja peiton lankojen seassa kulki velvollisuuden säikeitä, joiden vuoksi toisten pyyntöihin ei voinut olla vastaamatta. Kenenkään ei pitänyt nähdä nälkää; kukaan ei saanut tuntea itseään ulkopuoliseksi; ketään ei sopinut jättää yksin surussaan. 

Kirjailija Alexander McCall Smith on sijoittanut kirjansa Botswanaan, mikä varmaan myös auttaa positiivisen Botswana-kuvan syntyä maailmalla. Kirjailija on syntynyt ja elänyt Rhodesiassa, nykyisessä Zimbabwessa. Sijoitan kirjan kuitenkin Afrikan tähti -haasteessa maahan Botswana. 

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät - Mma Ramotswe tutkii

2011, Otava 

Blue Shoes and Happiness, 2008

320 sivua

Seven-pokkari 

Mma Ramotswe -kirjoista on kirjoittanut mm. Kirsi kirjanurkassaan. 

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (2013, Gummerus) on ilostuttavasti uusi käännösromaani Afrikasta, joka tulee julki Gummerukselta alkuvuodesta. Sain lukea kirjan ennakkoon, mikä oli kiva, koska Afrikan tähti -haaste päättyy tänä vuonna ja olen nyt kovasssa Afrikka-nosteessa, mitä tulee kirjoihin. 

Etukäteen en oikein tiennyt, minkälaiseen kirjaan olen tarttumassa ja alussa olikin vaikeaa sijoittaa kirja johonkin tiettyyn lokeroon. Kirjan luettuanikin olen samanlaisissa vaikeuksissa - ei tätä kirjaa voi asettaa mihinkään valmiiseen luokkaan. 

Kirjan kirjoittanut Bulawayo on syntynyt Zimbabwessa, josta hän muutti opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Kirjailijan jalanjäljet näkyvät kirjan henkilöissä: aluksi kirjassa seurataan lasten elämää Afrikassa, maassa, jonka nimeä ei kirjassa mainita. Loppuosassa kirjassa päähenkilö, Kulta, on muuttanut pois Afrikasta Yhdysvaltoihin. Kertojana kirjan alussa on siis lapsikertoja ja loppuosassa teini-Kulta. 

Tämän kirjan, kuten monen muunkin Afrikka-aiheisen kirjan, lukeminen aiheutti pikaisen wikipedia-etsinnän ja tietoiskun, koska Zimbabwe on maana kovin tuntematon itselleni. Kirjan lapsikertoja kohtaa sellaisia asioita Zimbabwesta (tai siis maasta, jonka nimeä ei kirjassa mainita), joita on kirjattu myös wikipediaan maasta: kirjan lapset elävät slummeissa (, jotka yritettiin hajottaa vuonna 2005 ja tunnetaan nimellä Zimbabwen historiassa ”Operaatio Murambatsvinana”), lapset näkevät, miten valkoisia karkotetaan maasta ja taloistaan - sama tapahtui Zimbabwessa, kun mustat päättivät ottaa maansa itselleen. Zimbabwen työttömyysprosentti on surullinen 95, inflaatio jotain täysin käsittämätöntä ja inflaatioon johtanut ruoantuotannon romahtaminen jotain järkyttävän surullista. Tuntuu, että kaikki Afrikan surullisimmat asiat ovat tapahtuneet tässä maassa: Aidsiin arvioidaan sairastuneen yli miljoona maan asukasta. 

Ankeat elinolosuhteet näkyvät lasten arjessa siten, että kirjan alussa lapsijoukko rientää rikkaiden asuinalueelle ryöstämään guava-hedelmiä. Katsellessaan taloja lapset haaveilevat jonain päivänä asuvansa yhtä loistokkaissa taloissa. Leikkiessään kaduilla lapset ovat myös niitä, jotka poseeravat avustustyöntekijöiden valokuvissa. 

Niille on ihan sama vaikka meidän likaiset ja risaiset vaatteet hävettää meitä ja vaikka meistä olisi parempi ettei ne ottaisi kuvia. Ne ottaa niitä silti, ottaa ja ottaa. Me ei panna vastaan koska me tiedetään että kuvaamisen jälkeen me saadaan lahjoitustavaroita. 

Lasten elämä kulkee eteenpäin leikkiessä. Joku lapsista on nähnyt Teho-osaston, ja niinpä lapset ovat leikisti tv-sarjan henkilöitä. Mutta leikki muuttuu välillä pelottavan todeksi, kun he ajattelevat tv-sarjan ohjeiden mukaan ottavansa vauvan tulevan lapsiäidin mahasta pois. 

Kirjan alkuosassa onkin sama juonne kaikessa: lapset ovat lapsia, leikkivät, juoksevat ja nauravat, mutta todellisuus melkoisen karmiva, esimerkiksi silloin, kun Kullan isä palaa kotiin, kauhean sairaana - ja Kultakin kuulee kuin sattumalta, mikä sairaus hänen isällään on. Kirjasta tulee mieleen esimerkiksi kotimaisten kirjailijoiden lapsen kertojaäänellä kirjoitetut kirjat alkoholistiperheistä: Kreeta Onkelin Ilonen talo ja Mari Mörön Kiltin yön lahjat. Näissäkin lapset leikkivät, kuten kuka tahansa lapsi, mutta arkea varjostavat tyhjät pullot, poissaolevat vanhemmat ja kaikki kamala, joka tulee esiin ns. normaalin leikin varjossa.  

Me tarvitaan uudet nimet -teos jatkaa myös lapsuuden jälkeiseen kuvaukseen.

Katsokaa miten tämän maan lapset lähtevät joukolla, jättävät kotiseutunsa vuotavia haavoja ruumiissaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan, verta sydämessään, nälkä vatsassaan ja murhe askeleissaan.  - - 

Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraussa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan - -

Kulta lähtee Yhdysvaltoihin, koska hänen tätinsä asuu siellä. Hän asuu perheessä ja huomaa, että elämä ei todellakaan ole helppoa, eikä ainakaan sellaista, mitä hän on kuvitellut sen olevan silloin, kun lapsena leikki ja kuvitteli tulevaisuuttaan jossain rikkaassa maassa. Kirjan loppuosassa kerrotaankin sitten, hieman mielikuvituksettomasti, mitä tapahtuu, kun the American dream ei saa täyttymystään. 

Kirja oli näennäisen kevyt ja nopealukuinen. Lukiessani mietin, miten viihdekirjamainen tämä kirja onkaan - mutta nyt kun aloin kirjasta kirjoittaa, juutuin ensiksikin tutkimaan sitä, minkälainen Zimbabwe on, törmäsin kaikkeen kamalaan, ja samalla kirjan lasten "leikit" alkoivat vaikuttaa aika karmeilta. Vai kuinka terveeltä tuntuu se, että lapset katsovat, miten aidan takana hakataan ja tapetaan niitä valkoisia, jotka maa on päättänyt karkottaa, tai kun lapset oikovat henkaria ottaakseen vauvan ystävänsä mahasta pois.

NoViolet Bulawayon kirja on ollut ehdokkaana Man booker -palkinnon saajaksi tänä vuonna, Bulwayo pääsi palkinnon ehdokaslistan lyhyelle listalle ensimmäisenä mustana afrikkalaisena naisena.

Kirjan on lukenut myös Kirjavan Kammarin Karoliina ja uusi blogituttavuus Omppu. 

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

2013, Gummerus

We Need New Names 2013

288 sivua

Tämänkin kirjan liitän siis Afrikan tähti -haasteeseen, maa: Zimbabwe.

Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina

Ama Ata Aidoon Muutoksia - eräs rakkaustarina (2002, Kääntöpiiri) on sellainen teos, jota en olisi aloittanut lukea ilman Afrikan tähti -haastetta - ja täytyy myöntää, että ehkä en olisi myöskään lukenut loppuun ilman haastetta. Sen verran oman epämukavuusalueeni ulkopuolelleni tässä kirjassa mentiin. 

Kirjailija, Ama Ato Aidoo (s. 1940), oli tietenkin täysin tuntematon itselleni etukäteen. Wikipedia kertoo, että hän on ghanalaissyntyinen ja syntyperältään varsin yläluokkainen: hänet lähetettiin opiskelemaan high schooliin Ghanan eteläisiin osiin ja myöhemmin hän suoritti yliopistotutkinnon Ghanan yliopistossa. High schoolissa hän jo kirjoitti, ja yliopistosta valmistumisensa aikaan hänen näytelmiään julkaistiin. Aidoo on ensimmäinen afrikkalainen nainen, jonka näytelmiä on julkaistu. Aidoo on työskennellyt Yhdysvalloissa (mm. luennoitsijana), hän on ollut professorina eri yliopistoissa ja myös koulutusministerinä Ghanassa. Aidoo on siis akateeminen, koulutettu nainen. 

Samoin on hänen kirjansa sankaritar, Esi, joka käy työssä ja työt seuraavat häntä usein kotiin asti. Hän on myös naimisissa ja yhden lapsen äiti. Tapahtuu jotain sellaista, jota Esi ei voi antaa anteeksi aviomiehelleen, vaan he eroavat. Samoihin aikoihin Esi havaitsee, että komea Ali alkaa lähestyä häntä. Ali tosin on naimisissa jo. Ali on kuitenkin muslimi, ja hänelle on mahdollista ottaa toinen vaimo. Esi suostuu toiseksi vaimoksi, vaikka monet hänen lähipiirissään ovat vastaan suunnitelmaa (ja myös Alin lähipiiri, sillä Esi ei ole muslimi). Miten koulutettu ja työssä käyvä nainen sitten solahtaa toisen naisen rooliin? Kirjaa lukiessani tuli sellainen olo, että vaikka Esi oli virallisesti Alin vaimo, Esi joutui kohtaamaan aivan samoja ajatuksia kuin sellainen toinen nainen, joka on naimisissa olevan miehen kanssa salasuhteessa. Varsinkin kuin Ali, joka rakastaa naisia monikossa, huomaa myös uusia kauniita nuoria naisia. Voiko Esi jatkaa tällaistakaan suhdetta? 

Kirjassa tuli esiin monia asioita, jotka olivat omaan mieleeni kiinnostavampia kuin avioliitto kahden naisen kanssa. Teoksessa sivuttiin vallankaappausta, jonka seurauksena Ali menettää stipendiaatin paikkansa, koska valtiolla ei ole heille paikkaa. Wikipediasta voikin näppärästi tarkistaa, että Ghanassa on muutamaan kertaan valta vaihtunut. Tietenkin tällaiset valtaeliitin muutokset vaikuttavat tavallisenkin ihmisen elämään. 

Kiinnostavaa kirjassa oli myös se, miten afrikkalaisen koulutetun naisen ajatukset olivat kovasti samanlaisia kuin missä tahansa muuallakin maailmassa. Ehkä jonkunlaisella afrikkalaisella vaikutuksella maustettuna: 

Kuten kaikki 1900-luvun loppupuolen Afrikan ja muunkin maailman eliittiin tai uuselittiin kuuluvat naiset, Esi oli aina tiennyt rauhoittavista lääkkeistä. Ainakin yliopistoajoista lähtien. Kuuluihan kampuksella loppujen lopuksi heti ensimmäisenä vuonna keksiä, että suurin piirtein kaikki maailmassa pilasi ihmisen hermot: 

puhelinsoitot joita ei kuulunut, 

kodikkaat viikonloput joita ei tullut, 

tieto siitä että paras ystäväsi halusi poikaystäväsi

omansa sijasta, 

tieto siitä että parhaan ystäväsi heila oli hurjasti terävämpi kuin se tuppisuu, 

joka kulki kanssasi, 

tietämättömyys siitä kuinka käsitellä sovinistiluennoitsijoita, 

jotka eivät edes yrittäneet lukea esseitäsi kunnolla, 

koska olet nainen, 

halu ryhtyä ydinfyysikoksi, vaikka kaikki sanoivat

että olisi paljon turvallisempaa ryhtyä opettamaan, 

koska, tiedäthän, eikö sellainen ammatti ole naiselle

vähän liikaa... ja eikä se sitä paitsi olisi hiukan 

turhan eksoottista Afrikassa?

Vaikka en aivan täysin ihastunut kirjan ideaan, pidin siitä, että kirjan sivujen väleistä karkasi esiin tällaisia ajatuksia, joista näki, minkälaista voisi olla afrikkalaisen naisen elämä 1990-luvun Afrikassa. 

Kirjan lukemisen jälkeen tekisi mieli lukea, mitä Aidoo kirjoittaa vuonna 2012 julkaistussa novellikokoelmassaan Diplomatic Pounds ans Other Stories. 

Kirjoituksia Muutoksia -kirjasta: Kiiltomato, Porvoon kirjaston lukupiiri. 

Kirjan siis liitän osaksi Afrikan tähti -haastetta, maa: Ghana. 

Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina
2002, Kääntöpiiri
Changes -  A Love Story, 1991
suomentanut Terhi Kuusisto
216 sivua


Ghana on myös yksi maa, joka sai jalisjoukkueensa Brasiliaan kesäksi 2014, joten tässä yksi haastekirja lisää kirjallisuutta futis-maista -haasteeseen: 

Juha Vakkuri: Leokongo - Runoelma

Juha Vakkurin Leokongo (2006, Like) on minulle erittäin epätyypillinen kirja, mutta olen sen jostain poistomyynneistä itselleni ostanut ja kirja oli tietysti oikein sopiva kirja luettavaksi tähän Afrikan tähti -haasteen loppuhässäkkään. 

Kirjasta on kirjoitettu pitkästi Kiiltomato-blogissa ja Kirjoista-blogissa hieman lyhyemmin. 

Teoksessa kerrotaan runojen muodossa Kongon valloitus- ja siirtomaahistoriaa. Belgian kuningas Leopoldin ja tutkimusmatkailija-valloittaja Stanleyn ja monien muiden voimin Afrikan pimeimmät nurkat vallataan ja kansa orjuutetaan tuottamaan siirtomaaisännälleen rikkauksia, joita luonnonvaroista varsinkin kumi tuo. 

Luin kirjaa pienissä erissä, sillä se oli jotenkin raskas luettavaksi. Henkilöistä varsinkin Leopold ja Stanley tulivat läheisiksi, mutta muuten henkilöhahmoja alkoi vilistä teoksessa niin paljon, että ilman kirjan loppuosan selityssivuja olisi ollut vaikea pysyä kärryillä, mitä oikeastaan tapahtui. 

Leopold

Olkoon siili piikit pystyssä, 

olkoon ruma, olkoon oikullinen, 

valehdelkoon lapsuutensa, kansallisuutensa, nimensä, 

pitäköön kunniamerkkejä väärässä järjestyksessä, 

mutta Stanley osaa elää viidakossa, 

saa mustat tottelemaan, 

suostumaan sopimuksiin:

sellaiset miehet rakentavat imperiumin, 

saavat nimet tyhjään paperiin

ja kirjoittavat sopimuksen jälkikäteen, 

hänet minä haluan, jos hän on kaupan. 

Valloittaminen johtaa siihen, että maa täyttyy erilaisista yrittäjistä ja kirja henkilöistä. Kaikilla on sama ajatus: siirtomaasta täytyy päästä hyötymään jotenkin. Henkilöitä tapetaan halusta harjoittaa kauppaa omaksi hyödykseen. Toiset taas paheksuvat sitä, miten Kongon valloittaminen ja maasta irtisaadut voitot tulevat pakkotyön ja orjuuden kautta. Runot kääntyvät loppua kohden maassa elävien ihmisten kärsimyshistoriaksi.

Juha Vakkuri. Leokongo. Runoelma. Like, 2006.

Afrikan tähti -haasteeseen yksi kirja lisää kohteeseen Kongon demokraattinen tasavalta.

Hyvää joulua!

Blogi hiljenee joulunviettoon ja blogisti hiljenee syömään suklaata ja lukemaan lisää kirjoja. 

Joulun jälkeen tulossa esim. näitä kirjoja, joita en ole ehtinyt vielä lukemaan taikka kirjoittamaan tänne. 

Loppuvuodesta tulossa myös viimeisen haasteen koonti ja suunnitelmia ensi vuoteen. 

Mutta nyt, päättynyt kaik' on työ: 

Hirmuisen 

Hauskaa 

Joulua! 

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu

Häpeäpaalu (2000, Otava) on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut J.M. Coetzeelta. Kirjan luin Afrikan tähti -haasteen innoittamana ja myös siksi, että olen haalinut kirjahyllyyni joukon Coetzeen kirjoja poistomyynneistä. Oikeastaan en tiedä, miten suhtautua kirjaan: luin sen jo jonkun aikaa sitten, mutta en ole ehtinyt kirjoittamaan tästä(kään) kirjasta joulukuun tohinoiden takia. Kirja ei tehnyt minuun aivan sellaista vaikutusta, jonka kuvittelin Nobelistin tekevän - vaikuttava kirja kuitenkin oli, vaikkakin eri tavalla kuin olin alun perin kuvitellut. 

Kirjan päähenkilönä on 5-kymppinen kirjallisuuden professori, joka on kaksi kertaa ollut naimisissa ja kaksi kertaa eronnut. Yliopiston luentosalista hän huomaa nuoren naisen, jonka kokee viehättäväksi. Nainen ei kuitenkaan halua professori Lurien tyttöystäväksi, vaan alkaa syyttää tätä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lurie saa potkut töistään ja muuttaa vähäksi aikaa maalle aikuisen tyttärensä luokse asumaan. Lurie ja hänen tyttärensä joutuvat hyökkäyksen uhreiksi, ja Lurie joutuu elämään uhrin osaan itse.

On riski omistaa jotakin: auto, kenkäpari, savukerasia. Niitä ei riitä kaikille, ei autoja, kenkiä, savukkeita.  Liian paljon ihmisiä, liian vähän tavaroita. 

Häpeäpaalu kuvaa Etelä-Afrikan apartheidin jälkeisenä aikana, jolloin voimasuhteet ovat alkaneet muuttua. Kun valkoinen yliopiston professori vie mustaa opiskelijatyttöä, tytöllä onkin mahdollisuus nousta vastustamaan julkisesti, ja taas toisaalta, Lurien tytär Lucy joutuu miettimään tosissaan, että menisikö mustan miehen kolmanneksi vaimoksi saadakseen turvaa villillä maaseudulla. Missään ei ole turvallista, vaan mitä tahansa voi tapahtua, kun maan varoja jaetaan uudelleen. Väkivalta ja väkivallan uhka leijuu ilmassa joka puolella maata.

Kirja oli kaikissa tapahtumissaan kamala, mutta kamaluudessaan myös puhutteleva. Coetzeen kieli on kertakaikkisen taidokasta ja jälkimmäisen asian takia varmaan jatkan tutustumista Coetzeen teoksiin. 

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu

2000, Otava

Disgrace 1999

suomentanut Seppo Loponen

251 sivua

Kirjasta on kirjoitettu pitkästi mm. Lue, ihminen! -blogissa ja Paloheinän kirjaston lukupiirin blogissa. 

Tällä kirjalla täydentyy Afrikan tähti -haaste Etelä-Afrikalla. 

Chimanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Chimanda Ngozi Adichie on ollut minulle kirjailija, joka on välillä ihastuttanut, välillä jättänyt minut kylmäksi ja välillä minä olen jättänyt kirjailijan tuotokset kesken. (Aiemmat kirjoitukseni täällä ja täällä.) Kotiinpalaajat (2013, Otava) oli kuitenkin teos, jonka jokaisesta sivusta nautin: tarina oli jotain sellaista, jota en voinut millään jättää kesken ja nyt kun kirja on luettu, tunnen jo ikävää sitä kohtaan. Tämä kirja oli lukemistani kirjoista tämän vuoden parhaita kirjoja. Jos haluaisin kirjalahjan jouluksi, niin tämä olisi ehdottomasti kirja, jonka haluaisin saada lahjapaperista! (Tämä ei ole maksettu mainos, hankin kirjani kirjaston best seller -hyllystä.)

Kotiinpalaajat on kertomus afrikkalaisista, Amerikan mustista ja siitä, minkälaista heidän elämänsä voi olla USA:ssa: se voi olla hyvin erilainen niillä, jotka ovat orjien jälkeläisiä ja niillä, jotka ovat Afrikasta maahan muuttaneita. Kirjassa on niin paljon kaikkea, että on vaikea kirjoittaa tästä jotenkin järkevästi. Samalla kirja on vain niin kertakaikkisen hieno, että on vaikea kirjoittaa kirjasta hokematta koko ajan sitä samaa, nimittäin että kirja on hieno!

Kirjan päähenkilö on Ifemelu, nigerialaistyttö, joka lähtee opiskelemaan Amerikkaan. Niin kuin moni tekee maassa, jossa yliopistot ovat lakkojen takia usein kiinni ja opiskelu ja valmistuminen koulusta siksi vaikeaa. Ifemelu opiskelee paitsi yliopistossa myös elämää amerikkalaisessa maailmassa. Nigeriassa Ifemelu on elänyt turvallista elämää ja hän on myös tavannut elämänsä rakkauden, Obinzen. Heidän on määrä mennä naimisiin, mutta Obinze ei niin helpolla pääsekään Yhdysvaltoihin kuin Ifemelu. 

Kirja alkaa oikeastaan Ifemelun päätöksestä lähteä takaisin Nigeriaan. Se, mitä on tapahtunut 13 vuoden aikana USA:ssa keritään auki takaumien voimin. On alkuhämmennystä jo aiemmin Yhdysvaltoihin päätyneen Uju-tädin siipien suojissa, on kaiken ihmettelyä ja oppimista opiskelukavereiden kanssa, työnhaun vaikeutta, hiusten suoristamisen kärsimystä ja myös Obaman presidenttiehdokkuutta ja hänen merkitystä kaikille maan mustille. On myös Ifemelun blogi, jossa hän kirjoittaa rodusta ja siitä, miten kaikki on kiinni rodussa ja värissä. Ifemelun mielipiteissä kaikki - siis aivan kaikki - on rotukysymys. 

Meille sanotaan, että rotu on sepitelmä, että kahden mustan välillä on enemmän geneettistä variaatiota kuin mustan ja valkoisen välillä. Sitten meille sanotaan, että mustien rintasyöpä on pahempaa lajia - - Mistä siis on kysymys, arvon lääkärit? Onko rotu sepitelmää vai ei?

Kotiinpalaajat-teoksessa on rotukysymyksen lisäksi myös rakkaustarina. Ifemelu on ollut poissa 13 vuotta. Mitä tapahtuu, kun hän kohtaa Obinzen uudelleen? Sillon soivat ainakin tällaiset rytmit (Yori Yori). Pidin kirjassa juurikin siitä, että tarinassa oli paljon kaikkea asiaa, joka laittoi ajattelemaan. Afrikkalaisuus tuli esiin ja se, miten väri ja rotu ovat ihmisten elämässä koko ajan läsnä. 

Kahden kulttuurin parisuhteissa on se merkittävä puoli, että selittämiseen kuluu paljon aikaa. Minun entiset poikaystäväni ja minä kulutimme hirmuisesti aikaa selittämiseen. Joskus jopa mietin, olisiko meillä ollut mitään sanottavaa toisillemme, jos olisimme lähtöisin samasta paikasta.

Chimanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

2013, Otava

Americanah, 2013

suomentanut Hanna Tarkka 

522 sivua

Tällä kirjalla valloitan Afrikan-tähti-haasteesta Nigerian, ja aloitan "Kirjallisuutta futis-maista" -haasteen. Nigeria on Afrikan vahva jalkapallomaa, jolla on sellaisia kovia pelaajia kuin Mikel John Obi, Ahmed Musa - tiedoissa avusti 8-vuotias fudiswikipediani.




Kirjasta lisää: 
Mafalala, 
luettua.