Silvia Avallone: Teräs

Heinäkuussa aloittelin jo italialaisen kirjallisuuden lukemista ja tässä kuussa aion jatkaa sitä ainakin muutamien kirjojen parissa. Roomasta halusin ostaa italialaista kirjallisuutta, ja hieman sokkona ostin Fabio Genovesin Live Bait -teoksen, koska kirjan takakannessa kirjailijaa kehutaan Ernest Hemingwayn italialaiseksi pojaksi. Kirja kertoo italialaisesta pikkukaupungista, jossa ei tapahdu koskaan mitään, mutta henkilöhahmot ovat kansiliepeiden lupauksen mukaan saatu eläviksi. No, kirjaan palailen toivottavasti piakkoin.

Palattuani Roomasta posti oli tuonut Minervalta julkaistun suomennoksen italialaiselta Sylvia Avallonelta. Olin sen verran Italia-höyryissä, että luin kirjan oikeastaan heti, kun olin saanut matkalaukut purettua. Kirja oli sen verran vetävä, että luinkin sen melkein samalta istumalta. 

Teräs (2014, Minerva) kertoo toscanalaisesta rannikkokaupungista Piombinosta, jossa kaikki ovat töissä terästehtaalla ja asuvat vuokra-asunnoissa rannan vieressä. Eletään vuotta 2001 Via Stalingradin varrella. Ranta, jossa kaikki lapset ja nuoret, joskus myös isät ja äidit, uivat ja nauttivat auringosta - ja ehkä enemmän virkistävästä tuulesta, on aivan toisenlainen kuin turisteille varatut rannat. Tällä rannalla on ruostunutta jätettä. Likaisuudesta huolimatta paljon tapahtuu juuri rannalla. 

Kirjan päähenkilöt ovat kaksi 13-vuotiasta tyttöä: Anna ja Francesca, joiden kasvua perheiden ja terästehtaan varjossa kirjassa seurataan. Ympärillä hilluvat isotveljet ja isommat pojat, joiden jälkimmäisten suosiosta tytöt mittelevät, ensimmäisten valvoessa tiukasti vieressä. Anna ja Francesca ovat asuinalueen kaunottaret, jotka eivät jää miehiltä huomaamatta - ja tytöt itsekin tietävät sen. Miten he onnistuvat käyttämään hyväkseen kauneutensa, onkin sitten eri asia. 

Annan ja Francescan ystävyyttä koetellaan, kun tytöt suuntaavat eri kouluihin: kesän jälkeen Anna jatkaa lukiossa, Francesca ammattikoulussa. Myös syttyvät tunteet ja rakkaus tuovat säröjä ystävyyteen: miten heidän ystävyytensä voi jatkua, kun Anna alkaa seurustella Mattian kanssa, ja Francesca taas haaveilee aivan toisenlaisesta rakkaudesta? Paljon tyttöjen elämään vaikuttavat myös heidän perheensä. Äidit ovat molemmissa perheissä tunnollisia työmyyriä (toinen kotona, toinen ansiotyössä), mutta perheen isät aiheuttavat harmia sekä vaimoilleen että lapsilleen. Toisen perheen isä häipyy omille teilleen ja toinen on väkivaltainen. Perheiden elämä ja kirjan realismi on välillä melkoisen karmivaa luettavaa, näennäisen kevyt kirja saa aika ajoin tuntemaan pahaa oloa kirjan tyttöjen ja naisten puolesta. 

Sandra tunsi vihan kasvavan sisällään. Hän tiesi kyllä, että niin tapahtui. Naiset antoivat aviomiehen tappaa itsensä, eikä kukaan tullut väliin. Ollakseen yksi johtavista länsimaista Italia on varsinainen takapajula. 

Rikkoutuneet perheet eivät suojele poikiakaan: kun on pakko saada tietty asema yhteisössä, on pakko saada rahaa. Työ terästehtaassa ei tuota kovinkaan hyvin, joten on pakko tehdä pikkurikoksia ja monet sotkeutuvat huumekauppaan. 

Kaikesta kurjuudesta huolimatta kirjassa on toivoa: tyttöjen ystävyys ja toivo paremmasta. Parempaa elämää tuo opiskelu, sillä Annan isoveljen (Alession) entinen tyttöystävä Elena on käynyt opiskelemassa toisaalla ja palaa kylään muita parempaan työpaikkaan. 

Toivoa paremmasta luo myös Elba, saari rannikon lähellä, joka tuntuu terästehtaan työntekijöille saavuttamattomalta unelmalta. Kirja on jaettu neljään osaan, joista viimeinen on Elba - tämä kertoo, että toivoa kirjassa on. 

Kirjan henkilöt oli rakennettu todella hienosti ja eläviksi, tarina eteni niin, että draaman kaari toteutui täydellisesti: tarinaan tuli lisää jännitteitä ja tapahtumia oli paljon. Onnettomien sattumien lisäksi tarinaan oli upotettu rakkaustarina, jopa monia sellaisia. Pidin kirjasta aivan hirveän paljon, toivottavasti tämä italialainen kirjailija saa lukijoita Suomessa mahdollisimman paljon! 

Yhteiskuntakriittinenkin kirja luo heti alussa miljööstään kuvan, joka on tapahtumien taustalla koko kirjan ajan. Tähän kuvaukseen on helppo päästä mukaan Italian helteestä palattua: 

Kesäkuussa kolmelta iltapäivällä vanhukset ja lapset lepäsivät. Ulkona porotti aurinko. Kotiäidit ja masuunista hengissä selvinneet eläkeläiset asetaattikuituisissa verryttelypuvuissaan istuivat lysyssä television ääressä, helteen uuvuttamina. 

Lounasajan jälkeen täsmälleen samanlaisiksi ja kiinni toisiinsa rakennettujen vuokratalojen julkisivut muistuttivat hautausmaiden kiviseiniä, joihin hautasyvennykset on uurrettu päällekkäisiin riveihin. Naiset, joilla on turvonneet pohkeet ja joiden pyöreät takalistot hyllyivät kotitakin liepeiden alla, laskeutuivat sisäpihalle ja istuutuivat muovisten puutarhapöytien ympärille pelirinkiin. Viuhkojaan kiivaasti vispaten he pelasivat korttia ja juttelivat tyhjänpäiväisyyksiä. 

Työvuorosta palaavat miehet eivät näyttäneet nenäänsä ulkona. He lojuivat rinta paljaana ja hiestä märkinä television ääressä ja vaihtoivat kanavia kaukosäätimellä. He eivät edes kuunnelleet, mitä television nuijat juontajat puhuivat, vaan keskittyivät katsomaan vähäpukeisia taustatyttöjä, jotka olivat heidän vaimojensa täydellisiä vastakohtia. 

Silvia Avallone: Teräs

2014, Minerva

Acciaio, 2010

suomentanut Taru Nyström

427 sivua

Kuvat eivät liity kirjaan mitenkään muuten kuin että näillä nurkilla iltapäiväkuumuuden aikaan oli mahdollisuus tuntea sekä kuumuus että hiljaisuus, joka syntyi, kun talojen ikkunaverhot oli vedetty mahdollisimman paljon suojaamaan asuntoja kuumuudelta. 

Loput kuvat leirintäalueelta, jossa nautimme auringosta Rooman lähistöllä. 

Kasassa on ruuhkaksi asti kirjoja, joten näitä postauksia kasautuu nyt myöskin: aamulla julkaisin jo yhden postauksen, jonka yhteydessä Rooma-kuvia. Käypä katsomassa sekin!