Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

Heinäpelto. 

Kuivan heinän ja keskipäivän tuoksu. Aurinko on kuin valtava valuva keltuainen. Se tunkeutuu ihoni läpi ja täyttää minut kokonaan, poreilee sisuksissani, saa kasvojeni ihon kuumottamaan. Hypin heinäkuorman päällä henkeni edestä - - Tartun Sailaa kädestä ja hypimme yhdessä. 

Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras (2006, Otava) on sellainen kirja, joka pitää lukea valoisana kesäyönä mieluusti jossain maaseudulla. Jouduin joustamaan maaseudusta, mutta sihrustin kirjaa loppuun kesäisenä yönä parvekkeenovi auki, kesäilma ja -äänet taustalla. Pääsin erittäin lähelle kirjan tunnelmia, sillä kirjan tarinassa unettomuudesta kärsivä Tuija juoksee lapsuutensa kesämaisemissa jututtamassa vanhoja ystäviään, kun ei saa unta. 

Tuija suunnittelee sisustuksia ihmisille, luo elämää heidän ympärille. Omasta elämästä tuntuu puuttuvan vähän kaikkea, Tuija on keski-ikäinen nainen. Sinkku, sillä hänen poikaystävänsä kyllästyy olemaan leikkikaluna, pariskunnalla kun on ikä- ja koulutuseroa aivan liiaksi. Elämä junnaa paikoillaan, joten kun Tuija saa kutsun tulla maaseudulle sukulaisnaisen 80-vuotispäiville, hän pakkaa tavaransa ja ajaa Pohjanmaan suuntaan. Tuija on elänyt ilman äitiä, joka kuoli hänen ollessaan pieni ja melkein ilman isääkin, sillä lääärinä isä oli aina töissä ja vanhempana isä muutti Espanjaan. Kun Tuija oli lapsi, hänet lähetettiin usein maalle, jossa Tuija sai ympärilleen kaipaamansa perheen: Ennin, joka nyt täyttää 80 vuotta ja kaikki perheen lapset, joista Saila oli hänen paras ystävänsä.  

Minäkin katselin pihaa ja näin sen sellaisen ihmisen silmin, joka on ollut kauan poissa. Tuomenkukat paisuivat puitten oksissa. Lehtien ja ruohon vihreys sattui silmiin ja sydämeen. Aurinko paistoi armottoman kirkkaasti, vaikka oli jo ilta. Tuntui kuin olisi ollut jonkun maalauksen sisällä.

Lapsuudesta on muuttunut paljon, lapsuudenystävät ovat kasvaneet aikuisiksi. Teema kirjassa on sama kuin juuri lukemassani Hakalahden Aavasaksassa: Tuija palaa kotimaisemiinsa katselemaan, miten hänen lähtönsä jälkeen on käynyt niille ihmisille, jotka tekivät hänen kesänsä ja elämänsä tärkeiksi. Aikaa on kulunut vain niin paljon enemmän, että menneisyys näyttäytyy nostalgisena. Tuija tuntee kipua siitä, että hänellä ei ollut koskaan perhettä - paitsi kesäisin, kun hän tunkeutui perheeseen. Perheen lapsille kesäaika oli myös hyvää, sillä Tuijan takia vanhemmat käyttäytyivät kauniisti, muulloin väkivalta oli perheessä läsnä. Tuija kuulee nyt, aikuisena, minkälaista lasten elämä oikeasti oli siinä perheessä, jonka hän olisi halunnut saada itselleen. 

Tuija palaa myös nuoruutensa muistoihin, maaseudulle jääneet ihmiset olivat tärkeitä hänen naiseksi kasvunsa kesinä: Risto, jonka kanssa hänellä melkein oli jotain, mutta ei sittenkään, Ville, joka oli hänen poikaystävänsä ja joka on taitava vieläkin, Saila, joka oli hänen paras ystävänsä - ja tuntuu olevan sitä vieläkin, kaikkien vuosien jälkeen. 

Kirjassa on paljon nostalgiaa ja paljon tunteita, jotka valtaavat mielen, kun pääkaupunkiin valunut sisäsuomalainen menee kesällä kotiseudulleen. Vähän aikaa kesää vietettyään maalla vierailija alkaa nähdä syvemmälle ihmisten elämään, ja pelottava elämä pääkaupungissa taas tuntuu kutsuvalta. Tunnistan kirjasta monia ajatuksia, jotka tulevat lähelle jokakesäisellä maaseutumatkalla. En oikein osaa kirjasta muuta sanoa kuin että se ihana kesäkirja, joka on virkistävä ja haikeansuloinen kirja lukea. 

Olen lukenut kirjan aiemmin vuonna 2007, kun kärvistelin kättärillä. Poimin kirjasta tyttäreni toisen nimen, Olivia, joka on kirjassa Sailan toinen lapsi. Oliviaa kuvaillaan eräässä kohdassa näin: "hänen silmänsä näyttivät nallen lasisilmiltä". Kirjaa lukiessa tuli siksikin lämmin mieli, kun siinä on ikuisesti tällainen maailman paras muisto. 

Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa lukea täydellisen kesäkirjan. 

Muita lukeneita: Sara ja Amma. 

Tässä vielä linkki tunnelmointiin. 

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

2006, Otava 

255 sivua