Anne Tyler: Amerikan lapset

Anne Tylerin Amerikan lapset (2008, Otava) on ollut lukulistallani siitä asti, kun muistan kirjan nähneeni jossain päin kirjablogimaailmaa. Kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja ja Kirjavan kammarin Karoliina. Kirjaa on luettu viime aikoinakin, esim. Kirjanaisen blogissa. Kiinnostavaa oli myös käydä lukemassa Suvi Aholan arvostelu kirjasta vuodelta 2008.

 

Oma kirjavuoteni on lähtenyt hieman köhien käyntiin tänä vuonna; luin erästä toista kirjaa, jossa käsitellään myös osin siirtolaisten elämää USA:ssa. Siinä toisessa kirjassa kertojana on vanheneva mies, Amerikan lapsissa taas yli 60-vuotias nainen, Maryam. Kirjat ovat kovin samanlaisia, mutta siinä missä toisen kirjan tarina laahautui mukana vaivalloisesti, Tylerin teksti eteni pikavauhtia ja sain kirjan luetuksi ripeään tahtiin ja Amerikan lapset kirivät tämän vuoden ensimmäiseksi kirjakseni.

 

Näiden kahden kirjan ero on myös se, että Tyler ei kaivaudu kovinkaan syvälle kirjassa tapahtuviin asioihin. Siinä on adoptiota (kolmeen kertaan, kahdessa perheessä), syöpään sairastuvia ihmisiä, edesmenneitä aviomiehiä, järjestettyjä avioliittoja, kulttuurien kohtaamisia ja amerikkalaisuutta. Kaikki tuodaan esiin kuin ohimennen. Asioita tapahtuu keskiluokkaisten amerikkalaisten perheiden elämässä - ja iloista ja suruista huolimatta elämä jatkuu koko ajan.

 

Kaikki alkaa sinä päivänä, kun periamerikkalainen perhe Donaldson ja iranilaistaustainen perhe Yazdan on ottamassa vastaan korealaista adoptiolastaan lentokentällä samaan aikaan. Bitsy Donaldson ajattelee, että tyttöjen olisi hyvä tutustua toisiinsa, sillä he voisivat saada toisiltaan tukea tulevassa elämässään. Niinpä Yazdanit kutsutaan syksyn haravointitalkoisiin ja joka vuosi tyttöjen saapumisjuhliin. Seuraa perheiden lähentymistä ja ystävystymistä, jopa siinä määrin, että Yazdan-perheen isoäiti, Maryam, alkaa paheksua miniänsä pyrkimyksiä olla Donaldsonien kaltainen. Tosin, koska hän on keskiluokkainen, ei hän kerro paheksumisiaan ääneen.

 

Maryam, joka on tullut avioliiton kautta Iranista Yhdysvaltoihin, kokee amerikkalaisuuden aika ajoin ärsyttävänä. Amerikkalainen kuvittelee, että hänen tapansa tehdä asioita on se ainoa oikea, ja nämä tavat pitäisi saada levitetyksi kaikille muillekin. Donaldsoneja taas aika ajoin ärsyttää Maryamin jästipäinen halu pitää kiinni omista tavoistaan, juhlistaan ja huonosta englannistaan. Ja siltikin, he aina kutsuvat Maryamin mukaan juhliinsa. Ärsytys ja erilaisuus ovat tässä kirjassa pohdiskelun alaisia asioita, eivät ristiriitoja ja sotia aiheuttavia aiheita. Keskiluokkaisuus onkin kirjan kantava teema: loppujen lopuksi kaikilla on oikein mukava elämä, vallankumous Iranissa on paljon kaukaisempi asia kuin tutista vieroittaminen. Jälkimmäinen onkin taas asia, jonka kunniaksi voi järjestää suuret juhlat.

 

Maryam kokee erilaisuutta, toiseutta ja vierauden tunnetta - mutta eikö jokainen tunne näitä tunteita jossain määrin, väläytetään kirjassa. Ja kyllä, Maryaminkin elämä on lopultakin oikein mukavaa aamulehtineen ja lapsenlapsineen. Välillä taustalla kummittelevat sellaiset ajatukset, että miten todellinen sukulainen onkaan hänen adoptiolapsenlapselleen Iranissa elänyt ja siellä kuollut isoisoisä, mutta toisaalta, elämä nyt vain on antanut tällaiset kortit.

 

Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, jolle elämä on hieman enemmän höttöistä kuin tuskaista.

Anne Tyler: Amerikan lapset
2008, Otava
alkuperäinen teos: Digging to America (2006)
suomentanut Kristiina Rikman
329 sivua
(omasta hyllystä)

Ja koska USA on yksi maista, joka matkaa Brasiliaan kesällä futaamaan, tästä kirjasta tuli jälleen yksi kirja Kirjallisuutta futis-maista -haasteeseeni: