Arkipäivän rasismi koulussa / Maahanmuuttajan kohtaaminen ja opettaminen

 

 

Anne-Mari Souton Arkipäivän rasismi koulussa – Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista (2011, Nuorisotutkimusverkosto) on kiinnostanut minua jo kauan. Päätin vihdoin tutustua kirjaan, ja se olikin kiinnostavaa luettavaa, tosin myös melkoisen masentavaa paikoin.

Souto on tutkinut joensuulaisen lähiökoulun 8. ja 9. luokan oppilaiden ryhmäsuhteita haastatteluilla ja osallistuvalla havainnoinnilla lukuvuoden 2000 - 2001 aikana. Lähiötä tai koulua ei nimetä muuten kuin kertomalla, että koulu sijaitsee alueella, jossa on eniten maahanmuuttajia Joensuussa. Kaupungissa asuneena on toki helppo paikantaa tämä lähiö. Joensuussa elettiin Souton tutkimuksen aikaan ns. skinien jälkeistä aikaa. Skinit eivät vielä olleet toki mihinkään hävinneet (kuten Souton tutkimus koulusta osoittaa), mutta suurin kohuvuosi, jolloin amerikkalainen koripalloilija kertoi julkisuudessa, miten lähti kaupungista sen rasismiongelman takia, oli jo takanapäin. Itse elin Joensuussa skinikuohunnan aikaan vuosina 1993 – 1996, joten oli henkilökohtaisesti kiinnostavaa lukea, minkälaiseen tilaan Joensuu jäi.

Souto haastatteli ja havainnoi koulun kahta luokkaa, jotka olivat keskenään erilaiset: ysiluokalla oli selvä jakautuneisuus suomalaisiin ja venäläistaustaisiin oppilaisiin. Oppilaat olivat niin pahasti jakaantuneet omiin etnisiin ryhmiinsä, että he odottivat tunnin alkua käytävän eri puolilla, eivätkä tunneilla reagoineet toistensa tekemisiin ja sanomisiin. Kasiluokka taas oli monikulttuurisempi ja siellä oppilaat olivat tekemisissä toistensa kanssa ja reagoivat tunneilla yli etnisten rajojen.

Koulussa oli avoimesti rasistisia oppilaita, jotka pukeutuivat maihinnoususaappaisiin ja pilottitakkeihin, koulun käytävillä venäläistaustaiset joutuivat kuulemaan ”ryssä”-huuteluja ja venäläistaustaiset tytöt huora-huuteluja. Souton keräämistä esimerkeistä käy ilmi, että myös opettajien puheet tunneilla olivat varsin erikoisia: muslimitytöltä opettaja kysyi, haluaako tämä elää loppuelämänsä alistetun naisen asemassa. Koulun vietnamilaistaustaiselle pojalle huudeltiin ”neekeriä”. Näissä olosuhteissa Souto halusi tutkia oppilaiden erilaisia selviytymisstrategioita: miten maahanmuuttajataustaiset oppilaat selvisivät arjessa ja koulun sosiaalisissa verkostoissa. Tähän väliin tekisi mieli kommentoida, että Suomi on varmasti muuttunut kymmenessä vuodessa ja maailma susirajalla on varmasti erilainen kuin Etelä-Suomessa, mutta tiedän, että puoliaasialainen poika on aivan samoin joutunut kuuntelemaan neekeriksi haukkumista espoolaisessa koulussa vuonna 2013. Ja olen myös ollut kuulemassa, miten keski-ikäinen keskiluokkaiselta haiskahtava mies on uimahallin kahvilassa kertonut pojalleen (noin 12 vuotta), miten maahanmuuttajien hygieniakäsitykset ovat erilaisia, kun uima-allas on pitänyt siivota hygieniasyistä (mainittakoon vielä, että syyllinen tähän uima-altaan tyhjentämiseen ja siivoamiseen oli altaan vauvaikäinen käyttäjä, etnisestä taustasta ei tietoa) – tämä samana vuonna 2013.

 

 

 

Souton mukaan maahanmuuttajanuorten selviytymiskeinoja on mm. koviksen rooliin pukeutuminen – siis koulun sääntöjen rikkominen (mm. tupakoiminen) ja väkivallalla uhkaaminen (tai väkivallan käyttäminen), huutaminen kovaan ääneen - ja tytöillä seksuaalisen normiston ylittäminen (rivot liikkeet ja esiintyminen välitunneilla). Tytöille vapaa käyttäytyminen voi olla myös keino vastustaa kodin tiukkoja moraalisia sääntöjä; koulussa he ovat vapaita sukulaistensa katseilta. Toiset lyöttäytyvät yhteen omankielisten kanssa siksi, että toisten huuteluja vastaan voi turvautua kaverin tukeen.

Keinoina voi käyttää myös suomalaisnuoren kanssa ystävystymistä. Tämä luonnollinen menetelmä asettaa usein myös suomalaisnuoren huutelujen, joskus jopa väkivallan (tai sen uhan) kohteeksi. Selviytymiskeinoina on myös rasismista ja huuteluista vaikeneminen. Suomalaisen kaverin kanssa hengaava vietnamilaispoika kertoi olevansa hiljaa häneen kohdistuvista huuteluista, sillä tieto tällaisesta voisi heikentää hänen asemaansa ja hyväksyntää suomalaisnuorten keskuudessa. Tämä on ollut keinona myös aiemmin mainitsemani puoliaasialaisen pojan kohtaamassa huutelussa. Pojan mukaan se, että hän kertoisi asiasta esim. opettajalle olisi huono asia sen takia, että sitten kaikki kaverit tietäisivät huudoista (, mikä olisi tosi noloa).

Souto on kerännyt myös positiivisia keinoja kamppailussa nuorten ryhmäkoostumuksissa ja jäsenyyksissä. Monikulttuurisella 8. luokalla oppilaat leikittelevät kunkin kulttuurin ”ominaisilla tavoilla” ja sekakielellä, mikä haastaa perinteiset ryhmäsuhteet ja järjestyksen.

Esteenä eritaustaisten kanssakäymiseen oli Souton mukaan se, että nuoret vetosivat kulttuurien eroihin, kun Souton mukaan voitaisiin ennemmin etsiä eri kulttuureista tulevien yhteisiä asioita – varsinkin kun nuoret eivät osanneet edes nimetä eroja.

Kaiken kaikkiaan pääsy suomalaisten nuorten piiriin ja yhteisöihin vaikutti vaikealta joensuulaiskoulussa. Yksi tie yhteisön jäseneksi oli pojilla urheilullisuus, tai seurustelusuhteet.

Souton kirjoituksessa eräs kiinnostava huomio oli se, miten tyttöjä vahditaan oman etnisen taustan porukoista. Souton mukaan olemme omaksuneet sen, että niiden muiden tyttöjä vahditaan, mutta hän nostaakin esiin sen, miten suomalaistyttöjen suhteita esim. venäläispoikiin paheksutaan, eli valvotaan. Venäläispojan kanssa seurusteleva tyttö sai kuulla ihmetystä siitä, miten voi olla venäläispojan kanssa, kun sehän on varas ja likainen.

Itse Itä-Suomessa asuneena jäin ihmettelemään kirjassa esiin tulevaa venäläisvastaisuutta. Lukiossa nimittäin opiskelin venäjän kieltä ja me venäjän opiskelijat kävimme ystävyyskoulussa rajan takana, samoin kuin venäläisoppilaat tulivat meille vastavierailulle. Mutta oma elämäni on toki vain yksi versio elämästä itäisessä Suomessa, samoin kuin Souton tutkimus on yksi tarina. Mielestäni Souton tutkimus ja kirja on kiinnostava, koska siinä kerrotaan konkreettisista tapahtumista koulussa. Haluaisinpa lukea myös vastauksen vuoden 2014 kouluista Souton tutkimukselle.

Anne-Mari Souto: Arkipäivän rasismi koulussa – Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista (2011, Nuorisotutkimusverkosto)

222 sivua

 

Jorma Pollarin ja Marja-Leena Koppisen kirjoittama Maahanmuuttajan kohtaaminen ja opettaminen (2011/2000 PS-kustannus) on opas maahanmuuttajaoppilaan kohtaamiseen koulussa. Kirjassa on konkreettisia ohjeita siitä, mitä ja miten opettaa kouluun toisesta maasta tulleelle oppilaalle. Se kertoo myöskin, miten kohdata oppilaan vanhemmat ja mitä olisi hyvä selvittää oppilaan lähtömaasta ja mitä taas tulisi kertoa Suomen koulusta tulijalle.

Luin kirjan Souton kirjan jälkeen, ja se, mitä Souto kirjassaan kertoo, menee aika usein sen alle, mitä Pollarin ja Koppisen kirjassa mainitaan syrjinnäksi ja kiusaamiseksi:

Maahanmuuttajaoppilas on joutunut syrjinnän ja kiusaamisen kohteeksi, jos

-         Häntä nimitellään

-         Hänen kanssaan kieltäydytään tekemästä yhteistyötä

-         Kieltäydytään pitämästä häntä kädestä

-         Kieltäydytään istumasta hänen vieressään

-         Jakaudutaan etnisiin ryhmiin

-         Viljellään rasistisia iskulauseita ja vitsejä

-         Äännetään harkitun virheellisesti hänen nimeään

-         Imitoidaan hänen puhettaan

-         Häntä kohtaan käyttäydytään aggressiivisesti

 

Samat asiat toki pätevät kenen tahansa oppilaan suhteen.

Kirja on hyvä ja konkreettinen opas sellaiselle opettajalle, joka kohtaa ensimmäistä kertaa maahanmuuttajaoppilaan ja voi avata myös parkkiintuneemman opettajan silmiä. Painottaisin kuitenkin kirjan merkitystä aloittavalle opettajalle. Ehkä tiedon ja teorian myötä sellaiset koulut ja luokat, joita esiintyi Souton kirjassa, jäävät historiaan Suomessa.