Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää (2016, Atena) -teos tuli luettavakseni hieman yllättäen. Aikomukseni ei ollut kirjaa ottaa lukuun, mutta koska sitä kehuttiin, niin pitihän tähän(kin) tutustua.
Oli pelkästään hyvä asia, että kirja tuli luettavakseni, sillä kun kirjan aloitin, sitä oli vaikea päästää käsistään. Sinällään kirjan tarina ei ollut mitenkään uusi, onhan näitä suomalaisen miehen tarinoita tullut luettua, kuultua ja nähtyä, mutta sitten kuitenkin, jotain viehättävää tässä bussilla aamuisin töihin lähtevässä luokanopettaja-Mikassa oli. Mika on eronnut, yksin asuva, naisia netistä etsivä ja näitä tapaileva, välillä yksinhuoltajuutta kokeileva keski-ikäinen mies. Tällaisia miehiä on helppo löytää lähipiiristä, ja loin varmasti mielikuvani Mikasta osin tuttavieni perusteella.
Mikan lisäksi kirjassa kohtasin Kelpon, 1910-luvulla elävän huutolaispojan, joka työskentelee maatiloilla, haaveilee työstä kaupungissa ja saatuaan työn alkaa elätellä toiveita omasta talosta ja perheestä. Kelpon elämän lähtökohdat ovat varsin erilaiset kuin Mikan, mutta elämä silti yllättävän samanlaista. Yritin koko kirjan lukuajan ja myös sen jälkeisen ajan miettiä, että miksi kirjan henkilöt olivat Mika ja Kelpo: onko nykypäivän luokanopettaja yhtä epävarmassa asemassa kuin huutolainen? Tietenkin kirjan lopussa osavastaus tulee siinä, miten miesten elämät kietoutuvat toisiinsa sitten lopultakin.
Mitä miehen pitää oli tutustumisen arvoinen kirja, josta jäi jotenkin kivan positiivinen henki suomalaisen miehen elämästä.
Liitänkin kirjan osaksi Helmet-lukuhaastetta kohtaan 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.
Mitä miehen pitää oli tutustumisen arvoinen kirja, josta jäi jotenkin kivan positiivinen henki suomalaisen miehen elämästä.
Liitänkin kirjan osaksi Helmet-lukuhaastetta kohtaan 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti