Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus

Hassan Blasim (s.1973) on Irakista lähtöisin oleva kirjailija, joka on asunut Suomessa vuodesta 2004 lähtien. Hän on ammatiltaan elokuvaohjaaja ja tehnyt Suomessa Yleisradiolle lyhytelokuvia. Blasim kirjoittaa kirjansa arabiaksi, eikä kirjoista ole Suomessa kovinkaan paljon kohistu. HS kirjoitti Blasimin viime vuonna suomeksi julkaistusta kirjasta Irakin purkkajeesus (2013, WSOY) viime viikolla, sen jälkeen, kun Independent-lehti otti kirjan ehdokkaaksi parhaasta ulkomaisesta kirjasta. 

Myönnän, että en ole itsekään lukenut Blasimin kirjaa ennen kuin nyt, sillä vaikka Vapaudenaukion mielipuoli (2012, WSOY) teki minuun vaikutuksen ja heti kun kuulin, että Blasimilta on tulossa toinenkin kirja, tiesin lukevani kirjan, en kuitenkaan pystynyt lukemaan kirjaa syksyllä. Vapaudenaukion mielipuoli oli pysäyttävä, mutta kovin synkkä teos, enkä päässyt syksyn pimeydessä Irakin purkkajeesusta kovinkaan pitkälle. Irakin purkkajeesus nimittäin on, jos mahdollista, vieläkin synkempi kuin Blasimin esikoisteos. Novellit ovat kovin samanlaisia molemmissa teoksissa: niissä näkyy Irakin sota, kaaosmainen tilanne maassa, jota USA pommittaa, pakomatka maasta ja seikkailut ympäri Eurooppaa pakolaisjoukossa. Irakin purkkajeesus -teoksessa melkein jokaisessa novellissa joku sen henkilöistä kuolee, eikä mitenkään kauniisti, vaan esim. itsemurhapommin uhrina, kuristettuna jokeen jne. 

Samoin kuin Vapaudenaukion mielipuolessa myös tässä toisessakin kirjassa kamalat tapahtumat ja kauheudet verhotaan surrealistiseksi tapahtumaketjuksi, josta ei välillä käy selväksi, mitä todella tapahtuu. Pakko niin, koska tapahtumat ovat juuri niin kauheita kuin kuvitella saattaa, ja nimenomaan kuvitelmia vieläkin kamalampia. 

Ensimmäinen novelli, joka hätkäyttää, on kirjan kolmas novelli "Onkalo"; siinä ruokavarkaissa ollut mies tipahtaa pakomatkallaan onkaloon, jossa onkin jo ennestään asujia. Onkalosta ei ole poispääsyä, ja mitäpä henkilöt muutakaan viimeisenä ravintonaan syövät kuin sitä, mitä tarjolla on. Novellissa "Tuhat ja yksi veistä" kerrotaan henkilöistä, joilla on kyky saada veitset katoamaan. Miten siis saada hengiltä mies, joka saa veitset tappajiensa käsistä katoamaan? No, naulaamalla tyyppi seinään tietenkin. En suosittele kirjaa herkille, sillä kirjassa ei kuvauksissa säästellä. Kiinnostavampaa kuin erityisen raa'at kohtaukset kirjassa on kuitenkin se, mitä ei suoraan sanota, esimerkiksi tarinoiden kommentointi. Edellä mainitussa novellissa veitsiä kommentoidaan näin: 

Mieleeni tuli hakemattakin, että veitset yksinkertaisesti symboloivat maassamme vellovaa kauhua, kuolemaa ja julmuutta. Mutta mikä arvo symbolilla on? Mitä mikään metafora muka saa aikaan? Eikä veitsitemppu sitä paitsi ole metafora vaan tosielämän ilmiö, vaikka outo onkin. Epätavallinen temppu, jolla ei ole sen kummempaa arvoa, koska se nyt vain noudattaa omia lainalaisuuksiaan. 

Novellissa "Mikset kirjoita kunnon romaania vaan luot aina tällaisen henkilögallerian?" pohditaan sen nimen mukaisesti Blasimin novellien henkilöjä. Tässä novellissa viitataan myös siihen, että novellit ovat omaelämäkerrallisia: 

"Senkin juonitteleva huoranpenikka! Nimesi on Hassan Blasim, vaikka väität olevasi Salim Husain. Kehtaatkin tulla tänne vaatimaan minua tilille!" 

Novellissa on siis Salim Husain, joka on Romanian ja Unkarin rajalla muiden pakolaismatkalla olevien miesten seurassa. 

Novelleissa mukana oleva väkivalta ei kummastuta, kun tutustuu Blasimin nuoruteen ja lapsuuteen. Edellä mainitussa HS:n jutussa hän kertoo kouluvuosistaan: 

"Keväisin kaupungit olivat täynnä kukkia, mutta emme koskaan oppineet niiden nimiä. Kukkien sijaan meille opetettiin koulussa panssarivaunujen piirtämistä."

Teoksen viimeisessä novellissa "Parahin Beto" Blasim tuo suomalaisen hiljaisuuden ja saunamaiseman osaksi novellia, jonka alku on jossain muualla. HS:n jutussa Blasim lupailee, että jatkossa Suomi saattaa näkyä kirjoituksissa enemmänkin. 

Novelleiden synkkyydestä huolimatta niissä on mukana myös huumoria (värin voi päättää lainauksesta), kuten kirjan ensimmäisessä novellissa "Pukinlaulu". 

Parrakas mies oli opettaja. Eräänä päivänä hän oli käynyt ilmiantamassa poliisille naapurinsa, joka teki bisnestä museosta varastetuilla muinaisesineillä. Poliisi oli kiittänyt avusta, ja opettaja palasi omatunto huojentuneena kouluun. Puolustusministeriölle kuitenkin raportoitiin, että opettajan kotitalo toimi al-Qaidan tyyssijana. Poliisi oli nimittäin kompuksessa museotavaran salakuljettajan kanssa. Puolustusministeriöstä raportti lähetettiin Yhdysvaltain armeijalle, ja pian Bagdadin taivaalla partioiva helikopterilentue kävi pommittamassa kotia. Opettajalta kuoli vaimo, neljä lasta ja äiti. 

Väkivallasta ja kauheuksista huolimatta Blasimin teoksen jaksaa lukea juuri sen takia, että hänellä on paljon sanottavana. Huumori on myös keino selvitä kaikesta siitä traumaattisesta, mitä matkalla on tapahtunut. Tämän kirjan lukemiseen täytyy varata aikaa. Kovin montaa novellia en pystynyt lukemaan peräkkäin, sillä novellit vaativat pitkän ajan sulattelemiseen. 

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus

2013, WSOY

suomentanut Sampsa Peltonen

192 sivua