Lyhyitä ajatuksia: Simsion / Kuusisto / Pulkkinen

Olen lukaissut muutaman kirjan sitten viime kirjoituksen, ja laitan nyt tällaisen pikaisen yhteispostauksen kirjoista. Ihan siksi, että pääsen lukemaan seuraavia kirjoja ja myös siksi, että nämä kirjat eivät valitettavasti tehneet kovinkaan suurta vaikutusta. 

Graeme Simsionin Vaimotesti (2013, Otava) on näkynyt siellä ja täällä ja kirjasta kiinnostuin, kun huomasin, että kirjastossa tähän kirjaan on todella pitkät varausjonot. Tällä kertaa ei olisi kannattanut kiinnostua, sillä vaikka kirja oli heti alkuun hauskasti erilainen, alkoi sen vitsikkyys olla melko vähäistä noin sadan ekan sivun jälkeen. Pidän muutenkin tuota sataa sivua kriittisenä vaiheena kirjassa: jaksan huonoimmistakin kirjoista lukea ensimmäiset sata sivua, mutta sen jälkeen kirja joko tökkii tai kiinnostaaa entistä enemmän. Tämä alkoi tökkiä.

Aspergerista luentoja pitävän professorimiehen, Don Tillmanin elämä on itsessäänkin melkoisen asperger-piirteinen: hänellä on tietyt toiminnot päivässä, joita hän minuutintarkasti ja rutiininomaisesti suorittaa päivästä toiseen. Tunteilu ei kuulu hänen elämäänsä, sillä hän on järkevä ihminen, joka tekee sitä, mikä on järkevää. Tillman haluaa parisuhteeseen, ja hän keksii, että järkevin tapa on testata vaimoehdokkaat etukäteen niin hyvin, että virheellinen tai väärä nainen ei pääse tuhlaamaan hänen aikaansa. Sattumalta Donin eteen tupsahtaa Rosie, joka on melkoinen kävelevä kaaos, eikä lainkaan sellainen, jonka Tillman voisi hyväksyä vaimokseen. 

Don jää kuitenkin kaveeraamaan Rosien kanssa, sillä genetiikan asiantuntijana hän voi auttaa Rosieta löytämään isänsä, jonka henkilöllisyydestä Rosiella ei ole tietoa. Kirjan hauskuus syntyy Tillmannin suoruudesta: hän puhuu niin kuin asiat järkevästi ajatellen ovat, viis muiden tunteista. Rosien isän etsinnässä tarina jää kuitenkin junnaamaan paikoilleen. Kun hauskuus syntyy siitä, että Tillman puhuu kuin lasten suusta, kommentit eivät jaksaneet kannatella minua lukijana kirjan loppuun asti. 

Luin kirjan loppuun vain, koska sain kirjasta yhden maan tämän kevään haasteeseeni: kirjallisuutta fudis-maista: Australia pääsi Brasiliaan potkimaan palloa, ja kirjailija Simsion asuu Melbournessa. 

Graeme Simsion: Vaimotesti 

2013, Otava

The Rosie Project 2013, 

suomentanut Inka Parpola

330 sivua

Kirjasta on huomattavasti enemmän innostunut Susa. 

*********

Silläkin uhalla, että julistaudun huumorintajuttomaksi lukijaksi, minun täytyy sanoa, että jäin varsin tyhjäksi myös Meri Kuusiston kirjalle Amerikkalainen (2014, Otava), jossa kaksi Helsingin yksinäistä kohtaavat toisensa. On Hermanni, joka elää talon katolla ja Susette, joka päättää adoptoida amerikkalaisen jalkapallon lapsekseen. Ja kirjan kuivahko huumori - no se syntyy siitä, että Susette alkaa elää jalkapallon kanssa niin kuin se olisi oikea lapsi: fudis kulkee lastenvaunuissa vaipoissa ja potkupuvussa. Jalkapalloa hoivatessa ja baarissa kaljaa juodessaan Susette alkaa tuntea huonon äitiyden tunteita, eikä hän ole oikein varma, olisiko hänestä oikeaksi äidiksi. 

Kirjaa lukiessani tunsin koko ajan jonkunlaista etäisyyttä tarinaan: tunsin itseni liian vanhaksi tähän tarinaan. Luulen, että parikymppisenä tämä kirjan olisi innostanut aivan eri tavalla pohtimaan lapsia ja äitiyttä. Amerikkalainen jalkapallo vauvana -idea kantoi kirjan alun verran, mutta olisin kaivannut jo hieman uutta juonta kirjan loppuun. 

Meri Kuusisto: Amerikkalainen

2014, Otava

250 sivua

Siinä missä edelliset kaksi kirjaa kiinnostivat minua etukäteen, Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014, Otava) taas ei minua kiinnostanut etukäteen niinkään paljon, mutta kannoin tämänkin kirjan kotiin luettavaksi kirjastosta. Taistelin vielä kirjan alussa sitä vastaan, että kirja olisi miellyttävä, mutta sitten luovutin: tätä kirjaa lukiessa vihdoin aloin aristellen hymyillä ja lopulta jo vapautuneemmin nauraa. 

Iiris eroaa Aleksista juuri siinä vaiheessa, kun Iiris on alkanut odottaa kosintaa. Kosinnan sijaan tuleekin eroilmoitus. Alun perin aikakauslehdessä jatko-osina ilmestyneet tarinat kertovat, miten Iiris alkaa koota itsestään eron jälkeen kokonaista ihmistä, ja miten elämä tuo eteen milloin minkäkinlaista koomisen oloista tapahtumaa. Kirjan parisuhdeasioita käsitellään sopivan samankaltaiselta kuin aina, mutta kuitenkin hieman erilailla. Niin, että kirja on hauskaa luettavaa. Parisuhdeopas Kauniiden ja rohkeiden tyyliin on nyt vain hauskaa. 

Tykkäsin myös siitä, että kirja jättää lukijan hyvälle mielelle: 

Minä olen Iiris Lempivaara, enkä käännä katsettani pois. Kaikki alkaa alistumisesta. Kaikki alkaa hymystä. Eilen minä uskalsin hymyillä, enkä esittänyt vaikesti tavoiteltavaa, vaikka tuhat sääntöä kehottaa minua tekemään niin. 

Se mies käveli ohi mutta kuka tietää, mihin minun hymyni minut vielä johtaa. 

Ei siis lopultakaan ollut aivan turha tämäkään kierrokseni kirjallisuuden uusiin julkaisuihin: jotain hyvää luettavaa löytyi seasta. 

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
 (2014, Otava)
174 sivua