Leon Leyson: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus

Leon Leysonin Poika joka pelastui (2014, Tammi) oli kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Kirja oli päällimmäinen kirja kirjakasassa, josta olin juuri luopumassa. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt antaa kirjakassia eteenpäin, ja tarvitsin jäähallikatsomonotkuiluun kirjan, jota lukea. Sieppasin Leysonin kirjan mukaan ja koska kirjan teksti oli nopealukuista, tulin lukeneeksi kirjaa aika pitkälle katsomossa, ja kiinnostuin sitten niin paljon, että luin kirjan loppuun asti. 

Sama kohtalo oli kirjan pojalla, Leon Leysonilla, elämänsä aikana toisen maailmansodan Puolassa, jonka natsit valtasivat nopeasti ja jonka juutalaisia alkoivat siirtää getoista kohti leirejä. Leib (pojan nimi Puolassa) oli usein kirjassa se, joka valittiin viimeisenä ja viime tipassa siihen ryhmään, joka pelastui elämässään taas jonkun matkaa eteenpäin. 

Leib oli vielä lapsi, kun toinen maailmansota oli käynnissä, 10-vuotiaana hän joutui jättämään koulunkäynnin, kun juutalaiset eivät saaneet enää käydä koulua. Leibin elämänalue kutistui gettoon, jossa perhe yritti muiden tavoin tulla toimeen lähes ilman ruokaa, kun heidän isänsä ja hänen veljensä olivat Schindlerin tehtaassa töissä ja toivat vähäisen toimeentulon perheeseen. Schindler on tämän kirjan sankari, joka auttaa perheen säilymään hengissä sodasta ja juutalaisten kohtaamasta vainosta.

Kirja ei tuo oikeastaan mitään uutta holokaustiin, ja tämän aiheiset kirjat ovat olleet pitkälti niitä kirjoja, joita en yleensä lue. Olen lukenut Tadeusz Boroswskin teoksen Kotimme Auschwitz joitakin vuosia sitten, ja Borowskin kirja teki niin ison vaikutuksen, että en varmasti koskaan unohda kirjassa kuvattuja kauheuksia. Siinä missä Borowskin kirja ei peittele eikä unohda mitään, Leysonin kirja jättää paljon kertomatta. Kirjan lopussa selviääkin, että Leyson on uudessa kotimaassaan USA:ssa kiertänyt aikuisiällä kertomassa lapsuudestaan Puolassa. Tämä näkyy kirjassa, joka on muistelmia pääpiirteissään, eikä  varsinaisesti kaunokirjalliseen muotoon kirjoitettu kirja. 

Olen pitkälti samoissa ajatuksissa kuin Paula, johon kirja ei tehnyt liiemmin vaikutusta. Tämä kirja kuitenkin sopii minusta erinomaisen hyvin esimerkiksi yläkoulun lukemistoon (ei kovin vaikea, eikä kovin kauhea) ja pidinkin tätä aika paljon nuortenkirjana. Toisekseen minusta on tärkeää, että natsien kauheuksista kerrotaan ja kirjoitetaan, sillä jotenkin toivoisi, että nämä hirveydet pysyisivät ihmisten mielissä. Siksi, ettei tekoja tarvitse toistaa ja toistaa. Vaikka, kun näkee maailman ympärillään, niin tuntuu, että tarvitsee kuitenkin. 

Kirjassa näkyy se, miten pelottavan nopeasti propagandasta ja satunnaisista väkivallan teoista siirrytään tappamaan juutalaisia. 

Saksalaiset sotilaat sattoivat kuitenkin silmänräpäyksessä muuttua kilteistä julmiksi. Jos he olivat tympääntyneitä tai juoneet liikaa, he saattoivat noin vain valita jonkun perinteisesti pukeutuneen juutalaisen hakattavakseen. Aina kun jouduin näkemään sellaista voimatta mitenkään puolustaa uhria, tunsin häpeää ja hämmennystä. Miksi natsit vihasivat meitä niin paljon? Tunsin monia miehiä, mukaan lukien oman isoisäni, jotka pukeutuivat perinteiseen juutalaiseen tapaan. Heissä ei ollut mitään pahaa eikä likaista; ei ollut mitään syytä, miksi heidän olisi pitänyt joutua moisen väkivallan kohteeksi, ja silti kaikkialle kaupunkiin liisteröidyt natsien propagandajulisteet kertoivat toista. 

Pelottavaksi asian tekee se, että kuten Leyson kirjoittaa, juutalaiset nähtiin yhtenäisenä ryhmänä, vastakohtana arjalaisille. Yksi piirre, uskonto, teki ihmisistä halveksittavan ryhmän, jota kohtaan voitiin hyökätä, ensin sanoin, lopulta kaasukammioiden voimalla. 

Jos he olisivat katsoneet meitä vähän tarkemmin, he olisivat nähneet aivan samanlaisia ihmisiä kuin itsekin olivat - -. He olisivat nähneet aivan samanlaisia perheitä kuin omansakin: poikia ja tyttäriä, äitejä ja isiä, tohtoreita, lakimiehiä, opettajia, ammatinharjoittajia ja räätäleitä, yksilöitä kaikilta elämän alueilta. 

Leysonin kirjaa lukiessani törmäsin samaan asiaan kuin kaikissa natsien julmuuksia käsittelevissä teoksissa: ne saksalaiset ja muut ihmiset, jotka olivat sodan aikaan juutalaisten ympärillä hokevat sodan jälkeen samaa: me emme tienneet -slogania. Minusta on ollut aina vaikea sietää tätä tietämättömyyttä: samat ihmiset sulkivat juutalaiset ystävänsä, koulukaverinsa ja kollegansa elämästään pois. Entiset ystävät sylkivät päälle, eivätkä puhuneet mitään juutalaisille. On aivan järjetöntä hokea, ettei tiennyt, kun oli itse mukana halveksimassa. 

Leyson kirjoittaa, miten hän oli aina se, joka viime tipassa pelastui, astui esiin ja piti meteliään itsestään. Kirjassa on kuitenkin aika kiltti ote pelastautumiseen. Muistan edellä mainitsemassani ja lukemassani Borowskin kirjassa, että ne, jotka selviytyivät, käyttivät todella kovia otteita, ajoivat omaa etuaan ja talloivat muita jalkoihinsa (kuvainnollisesti ja joskus konkreettisestikin). Katsoin samaan aikaan, kun luin Leysonin kirjaa, Puhdistus-elokuvan, jossa selviytyminen näyttäytyy aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Se, joka selviytyy, joutuu pettämään kaikkein läheisimmätkin ihmisensä. Verrattuna Borowskiin ja Puhdistukseen Leysonin kirja on siis erittäin kevyttä luettavaa: pelastuminen on toisten kiltteyden ansiota. 

Leon Leysonin Poika joka pelastui kietoutui muihin lukemiini teoksiin juutalaisvainoista ja samaan aikaan näkemääni elokuvaan. Yksinään kirja jäi aika ohueksi, mutta herätti niitä samoja ajatuksia kuin monet muutkin saman aihepiirin teokset, ja siksi tarjoaisin tätä kirjaa nuoren luettavaksi. 

Tarkemmin varsinaisesti Leysonin kirjasta ovat kirjoittaneet blogimaailmassa mm. Hemuli ja Lilli, jota kirja kosketti vahvasti.

Leon Leysonin elämä oikeastaan vasta alkoi Yhdysvalloissa, jossa hän opiskeli, teki työtään, meni naimisiin ja hankki ihanan perheen. Surulliseksi tässä kirjassa tulin oikeastaan vasta kirjan jälkikirjoituksista - mutta ehkä myös hyvällä tavalla surulliseksi: Leon Leyson sai huonosta alustaan huolimatta hyvän elämän. Sodan ja vainon surut eivät niin helposti lähteneet pois hänen vanhemmistaan, jotka olivat aikuisia sodan aikana. 

Leon Leyson: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus
2014, Tammi
The Boy on the Wooden Box 2013
suomentanut Annika Eräpuro