Kirjamessut 2014

Kirjamessuilin tänäkin vuonna, kävin Messukeskuksessa perjantaina (koska mua on siunattu vähäksi aikaa tosi lyhyillä perjantaityöpäivillä) ja lauantaina (koska silloin tuntui olevan erityisen paljon italialaisia kirjailijoita lavoilla). 

Syysflunssa väsytti jo viikolla, joten siitä johtuvasti kuuntelin erityisen paljon kirjailijoita ja juoksin edestakaisin melkoisen vähän. 

Tässä kooste kiinnostavista kirjailijoista, joita messuilla näin ja kuulin. 

Indrek Hargla kiinnosti ja oli ensimmäinen kirjailija, jonka ehdin messuilla kuulemaan. Olen lukenut Harglan apteekkari Melchior -sarjaa yhden teoksen (täällä tekstini) ja kirjailijaa kuunneltuani muistui mieleen, että täytyisi kyllä jatkaa sarjan lukemista. 

Harglan teosten tapahtumamiljöö on Tallinna 1400-luvulla ja osittain tuo keskiaikainen kaupunki on vieläkin nähtävissä. Paljon kirjailija kuitenkin joutuu miettimään ja keksimään kirjoihinsa, sillä vuosisadat ovat muuttaneet maailmaa ja menoa paljon.  

Harglan haastattelu käytiin viroksi ja oli kiva päästä testaamaan omaa viron kielen taitoa. Kiinnostavaa oli Harglan pohdinta siitä, voisiko nykyihminen ja keskiaikainen ihminen ymmärtää toisiaan. Hargla mietti, että osin ihminen on varmasti samanlainen, mutta keskiaikaiselle ihmiselle olisi paljon selitettävää alkaen siitä, mitä eri ammatit kuten kirjailija tarkoittaa. 

Harglan haastattelun jälkeen siirryin kuuntelemaan Virpi Hämeen-Anttilaa, joka kertoi uudesta teoksestaan Minun Intiani. Haastattelussa käytiin nopeasti läpi Intiaa arkitilanteissa selviämisestä bollywood-leffoihin, joita Hämeen-Anttila vertasi onnellisen lopun suhteen sota-ajan omiin leffoihimme: kun arkena näkee niin paljon kurjuutta, on elokuvissa vain pakko olla onnellinen loppu. 

Hämeen-Anttila antoi Intiaan matkustavalle neuvoksi, että eri paikoissa Intiaa on eri asioita, joten Intiasta ei voi antaa yhtenäistä kuvaa. Ehkä Hämeen-Anttila erittelee eri osien nähtävyyksiä kirjassaan enemmän. 

Päätin, että käyn kuuntelemassa messuilla ulkomaisia kirjailijoita, joita ei yleensä Suomessa näe. Siksi menin kuuntelemaan harvalukuiseen yleisöön Dag Soltadia, jonka kirjan olin juuri lainannut kirjaston uutuushyllystä. Soltad sanoi heti aluksi, että on hieman omituista kertoa kirjasta, jonka hän on kirjoittanut 20 vuotta sitten - Ujous ja arvokkuus on tosiaan julkaistu norjaksi jo vuonna 1994. 

Kiinnostuin kirjasta kuunneltuani Soltadia enemmän. Kirjassa äidinkielenopettaja kohtaa nykymaailman, joka ei ole aivan sellainen, missä hän haluaisi elää. Soltad puhui myös siitä, miten kirjallisuus on kovasti kaupallistunut, eikä kirjallisuudessa käsitellä hänelle merkittäviä asioita. 

Valitettavasti perjantaina en ehtinyt kuin pistäytyä messuilla, lauantaina päätin kuunnella kaikki päivän italialaiset kirjailijat, sillä kesällä syttynyt rakkaus Italiaan oli vielä tuoreessa muistissa ja olin muutenkin aloittanut italialaiseen kirjallisuuteen tutustumisen tänä vuonna. Miten hienoa italiaa onkaan kuunnella - tuntuu, että kielestä ymmärtää kaiken, vaikka en ole sitä juuri opiskellutkaan. Äänenpainot ja kädet kertovat sen, mitä sanoista ei ymmärrä. Koska sanoistakin olisi kiva ymmärtää jotain, niin suunnittelen italian järjestelmällistä opiskelua. Messut voivat inspiroida myös näin. 

Silvia Avallone oli se kirjailija, jonka halusin ehdottomasti nähdä ja kuulla. Kesän Rooman-matkan jälkeen luin hänen teoksensa Teräs (täällä tekstini), joka ihastutti minua sillä, että kirjassa oli paljon asiaa ja sanottavaa mutta myös sillä, miten Italia tuli matkan jälkeen vielä elävämmäksi kirjan myötä. 

Avallonella oli kirjasta ja Italiasta paljon asiaa, joita hän painotti äänellään ja käsillään. Hän kertoi, miten halusi tuoda kirjaansa sen Italian, jota turistit eivät näe. Siinä Italiassa elää nuoria, jotka haluavat elää, mutta ovat jumissa lähiöissä ja tehdastyössä. Avallone kertoi, että on itse nähnyt, minkälaista elämä voi olla tehdasympäristössä ja osa kirjan tapahtumista on todellisia tapahtumia. Elämä näille nuorille on jossain muualla, ja heille elämä tulee vain television välityksellä: kirjassa nuoret tytöt matkivat esim. musiikkivideoiden tansseja ajatellen, että se on elämää. 

Avallone kertoi, miten kirjassa on macho-miehiä, joiden uhreina naiset ja tytöt ovat. Hän muistutti, että Italiassa vain noin 50 prosenttia naisista menee töihin ja kotirouvat ovat täysin riippuvaisia miehistään, riippumatta siitä, miten hulluja miehet ovat.

Nuorten maailmassa ei ole paljon mitään, eivätkä he tyydy ikuisesti siihen, mitä tarjolla on. Pitääkö nuorten muuttaa pois Italiasta?  Avallone muistutti, että tilanne on tämä Italiassa, mutta ehkä koko Euroopassa. Kirja on kirjoitettu alun perin vuosituhannen alussa, jolloin viitteitä talouskriisistä oli ilmassa, varsinainen kriisi iski vasta vähän kirjan kirjoittamisen jälkeen. Mietin, että millaisen kirjan Avallone nyt kirjoittaisi: miten entisestään heikentynyt taloustilanne vaikuttaa nuoriin ja tehdaslaisiin?

Jatkoin Italia-kierrosta Beppe Severgninin haastatteluun. Haastattelija Ella Kanninen sai viihdyttää hetkisen kuulijoita, sillä italialaiseen tyyliin haastateltava loikki muutaman minuutin myöhässä paikalle. Severgnini on kirjoittanut oppaita italialaisuuteen, mistä aiheesta olinkin käynyt hakemassa kirjaston kirjan La Bella Figura - Opastettu kiertokäynti italialaisuuteen, jonka aion tietenkin lukaista. 

Severgnini on italialainen toimittaja, jonka esiintyminen oli valloittavaa ja humoristista. Silti huumorin takana oli myös asiaa, joka tavoitti kuulijat esimerkkien valossa. Esimerkki italialaisesta ja suomalaisesta ministeristä, jotka matkaavat tapaamiseen, toi esiin, miten italialaisen usko omaan älykkyyteen ja parhauteen ei välttämättä riitä, sillä ne, jotka tietävät ja osaavat asiat oikeasti, pärjäävät lopultakin paremmin. 

Minua kiinnosti vielä Cristina De Stefanon haastattelu. Hän on kirjoittanut kirjan Oriana Fallacista, joka oli merkittävä italialainen toimittaja ja kirjailija. "Viimeinen diiva" kuvaili De Stefano toimittajaa, joka näytti, että naisenakin voi olla mahdollista päästä toteuttamaan unelmiaan. 

De Stefano kertoi, miten Fallacia ajoi eteenpäin viha: häntä vihastutti se, miten hänen oma äitinsä ja tämän sukupolvi on eristetty kotiin, eivätkä he uskalla lähteä maailmaan ja elämään. Fallaci ei kunnioittanut ketään, ja hän otti haastateltaviin linjan, että hän on aina vastakarvaan haastateltavaansa. Miten hän oikeastaan pääsi elämässään siihen asemaan, että häntä kunnioitetaan edelleen varsinkin Italiassa, mutta myös muualla, täytyy varmasti lukea De Stefanon kirjasta kokonaisuudessaan. 

Messuilla tuli vastaan yllättäen paljon italialaista feminismiä, sillä monesta suusta kuului se, miten Italiassa naiset jäävät kotiin. 

Odotellessani Paolo Giordanon haastattelua, kiertelin messualueella ja kuuntelin ohimennessäni joitakin haastatteluja ja tein myös vähäisiä kirjaostoksia. 

Suomen dekkariseuran lavalla oli monia mielenkiintoisia haastateltavia, pysähdyin kuuntelemaan Vera Valan ja Jyrki Heinon (ja muidenkin dekkaristien) kertomaa siitä, miten he kirjoittavat miljöönsä kirjoihin. Vera Vala sanoi tuovansa Roomasta esiin sellaisia paikkoja, joita ei välttämättä turistioppaissa näy. Hän kirjoittaa vaihtoehtoista Rooma-opasta, ja totta tosiaan, kesällä löysin Roomasta Villa Borghesen Villa Sibyllan kirous -teoksen ansiosta (täällä). 

Jyrki Heino taas kertoi, että hänet innosti kirjoittamaan menneestä Turusta hänen jokapäiväinen kävelynsä tuomiokirkon vierestä. Myönnän, että Turku-vuosinani myös itse näin silmissäni menneisyyden samoilla paikoilla. Heinoa olen lukenut Kellari-kirjan verran (täällä), lisääkin on jo olemassa muinaista Turkua, joten pitäisi ehdottomasti lukea myös Heinon uusin, Kello. 

Paolo Giordano päätti lauantaini messuilla. Täytyy ensimmäiseksi sanoa, että kirjailija puhuu hyvää ja ymmärrettävää englantia, mutta jotenkin olin silti pettynyt, että haastattelu käytiin englanniksi. Haastattelun tempo oli hidas ja olisin mieluusti kuullut italiaa vielä vähän enemmän. 

Myönnän, että en ole lukenut vielä kumpaakaan Giordanon kirjoittamista kirjoista, mutta aivan varmasti alan lukea niitä ensimmäisten joukossa lukupinoni kirjoista. 

Giordanon uusin kirja, Ihmisruumis, kertoo Afganistaniin lähetetyistä sotilaista ja heidän selviytymisestä. Giordano kertoi, miten sota tuli häntä lähelle ensimmäistä kertaa elämässä kirjan taustatyötä tekiessä, kun hän tapasi sotilaita. Kirjassaan hän pohtii paitsi sotaa, myös ihmisen mieltä ja ihmisen ruumista. 

Ruumis nousi kirjan nimeksi, koska sotilaat ovat Afganistanissa keskellä ei-mitään, olosuhteissa, joissa aina ensin täytyy miettiä, miten ruumis pystyy selviämään oloista. Kirjassa kuitenkin yhtä tärkeänä on mieli ja se, mitä ajatuksissa pyörii ja miten ajatukset voivat olla itsensä suurin vihollinen. 

Giordano kertoi paljon kirjasta, mikä sai minut kiinnostumaan siitä, mitä sotilaat mahtavatkaan kohdata Afganistanissa. Tämä kirja tulee luettavaksi mitä pikimmin, se on varmaa. 

Kirjamessut olivat taas yksi mukavimmista tapahtumista syksyllä. Oli kiinnostavaa käydä messuilla näin, että kuuntelin todella paljon kirjailijoita. Alkava flunssa piti huolen siitä, että istuin mitä suurimmassa määrin paikoillani ja jatkuvasti kasvavat kirjapinot kotona pitivät ostohaluni aisoissa.