Luetut kirjat tammikuusta huhtikuun loppuun

Vuoden alussa listailin tämän lukuvuoden lukuhaasteita, eli mitä aion tulevana vuonna lukea. Luettavien kirjojen suunnitteleminen on itselleni melkein yhtä kiinnostavaa kuin itse lukeminen, sillä on mielettömän hauskaa etsiä eri aihepiirien kirjallisuutta. Osa lukusuunnitelmistani jää toki toteutumatta, jotain muuta tulee tilalle. Se ei ollenkaan haittaa, koska lukusuunnitelmat ovat tietenkin leikinomaista puuhaa.

Suunnitelmissani on lukea tänä vuonna nimenomaan 90-luvun kirjallisuutta, sillä ysärinä löysin monia kiinnostavia kirjailijoita, joiden teoksiin haluan ehdottomasti nyt "paremmalla iällä" palata. Roddy Doylea sain luetuksi ja myös Margareet Atwoodia, jonka seurassa aion vielä jatkaa tänä vuonna, samoin kuin hinkuan Annie Proulxin ja Andrei Makinen pariin. Espanjaa aloittelin, mutta espanjalainen kirjallisuus tullee myöhemmin mukaan....

90-luvun kirjoja: 

Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart (1999, WSOY)

Roddy Doyle: Paddy Clarke hähhähhää (1994, WSOY)

Javier Marías: Valkoinen sydän  (2012, Otava, Seven-pokkari - 1. kerran suomeksi 1997)

Margaret Atwood: Nimeltään Grace (1997, Otava)

Uutuuskirjoja en vain osaa jättää, vaikka välillä käy mielessä, että luen vain vanhempaa kirjallisuutta. Olen liian utelias jättääkseni lempikirjailijani uutuudet väliin, tai myöhempään ajankohtaan. Kiinnostavimmat kevään kirjat olen listannut täällä, osa on siis luettuna, osa odottaa kirjapinossa. Kaikkea kun ei voi valitettavasti lukea samaan aikaan. Huomaan, että aika monta kotimaista on päässyt listalle mukaan. 

Uutuuskirjoja: 

Annamari Marttinen: Vapaa (2015, Tammi)

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun (2015, Tammi)

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia (2015, Otava)

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (2015, Tammi)

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua (2015, Otava)

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (2015, Gummerus)

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät (2015, Minerva)

Liisa Rinne: Odotus (2015, Atena)

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli tottta (2015, Otava)

Helen Garner: Vierashuone (2015, Atena)

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti (2015, WSOY) 
Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (2015, Gummerus) 
Petja Lähde: Jumala on muuttanut kaupunkiin (2015, WSOY)
Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi (2015, Otava)
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (2015, WSOY)
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (2015, Tammi)
Tarquin Hall: Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus (2015, Gummerus) - tulossa kirjoituskin 
Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu (2015, Otava) - samoin tästä 

Välillä käyn kurkkimassa muista kirjablogeista kirjoja ja varailen niitä kirjastosta, tässä esimerkkejä:

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät  (2006, Avain)

Michèle Lesbre: Punainen sohva (2014, Lurra editions)

Eeva-Kaarina Aronen: Edda (2014, Teos)

Aasia kiinnostaa aina vaan, ja aloitin taas tämän vuoden kierrosta aasialaisen kirjallisuuden parissa. Palaan myöhemmin katsomaan, kuinka monta maata olen saanut valloitettua, tällä hetkellä olen kiertänyt Japanissa, Intiassa ja Sri Lankassa: 

Kaori Enoki: Blink blink (2006, Bazar)

Milena Michiko Flasar: Kutsuin häntä Solmioksi (2014, Lurra editions)

Tarquin Hall: Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus (2014, Gummerus)
Tuuli Lähteenmäki: Kerro että äidillä on ikävä (2014, Books on Demand)

I Spy -haaste vaikutti kiinnostavalta, ajattelin aloittaa haasteen lukemalla hieman enemmän jostain tietystä kohdasta ja minulla olikin paljon kirjoja, jotka sopivat "etunimi kirjan nimessä" -kohtaan (lisää kirjoja ysäri-listauksesta tähän kohtaan). Palaan myöhemmin tähän haasteeseen.

Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora (2010, Tammi)

Jeffrey Archer: Kane ja Abel (2014, Sitruuna Kustannus - Kane and Abel, 1979, 2009)

Maalaismaisema-lukuhaaste/ talven lukuhaaste, joista jälkimmäinen jäi kesken ja ensimmäistä aion jatkaa vuoden kuluessa.

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi (2014, Torni)

Yasunari Kawabata Lumen maa (2012, Tammi, ensimmäinen suomennos 1958 ja alkuperäinen teos 1947)

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (2013, Otava)

Keväisiä kirjoja tulossa myös: 

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä (2001, Otava) - teksti luonnoksissa

Tanskalainen kirjallisuus tuli luettavaksi talviloman Tanskan-matkan ansiosta. Minusta on aina kiinnostavaa tutustua sellaisen maan, johon matkustan, kirjallisuuteen. Katsotaan, mikä maa tulee seuraavaksi lukuun/matkaan. 

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran (2012, Like)

Sara Blædel: Vain yksi elämä (2014, Karisto)

Pia Juul: Hallandin murha (2011, Atena)

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa (2013, Siltala)

Nuortenkirjoja on kiinnostavaa lukea, koska on kiinnostavaa tietää, mitä nuortenkirjallisuudessa tapahtuu, kirjat ovat hyviä ja nuortenkirjojen lukeminen auttaa usein lukujumiin: 

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa (2015, WSOY)

Annika Sandelin: Yokon yökirja (2015, Teos)

Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta (2014, WSOY)

Anu Holopainen: Ihon alaiset (2015, Karisto)
Salla Simukka: Jäljellä (2012, Tammi)
Sara Saarela: Nimeä minut uudelleen (2015, Kharis)

Nepalista pari juttua

26.4.2015 9:22 (Päivitetty 26.4.2015 14:07)

Nepalin Punaisen Ristin vapaaehtoiset olivat ensimmäisten joukossa auttamassa maajäristyksen iskettyä lauantaina Nepaliin.

Kuvaaja: Britannian Punainen Risti

Työtä voi tukea lahjoittamalla Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastoon.

Auta lahjoittamalla

• Tekstiviestillä: Lähetä tekstiviesti SPR numeroon 16499 (15 €)
• Netissä
• Puhelimella: Soita numeroon 0600-122 20 (20,28 € + pvm/mpm)
• MobilePaylla haluamasi summa numeroon 040 135 88 00

Punaisen Ristin henkilökunta ja vapaaehtoiset jatkavat etsintä- ja pelastusoperaatiota Nepalissa sekä varmistavat, että loukkaantuneet
saavat ensiapua. Lauantaiaamuna tapahtuneen tuhoisan maanjäristyksenjälkeen pääkaupungissa Kathmandussa oleva veripankki on antanut verta pääkaupungin tärkeimpiin sairaaloihin ja muihin hoitopaikkoihin.

Lauantaiaamuna tapahtuneen maanjäristyksen keskus sijaitsi noin 80
kilometrin päässä pääkaupungista Kathmandusta sijaitsevassa
Lamjungissa, joka kärsi mittavia vaurioita. Järistys oli
voimakkuudeltaan 7,8 Richterin asteikolla. Tuhojen laajuus ei ole
vielä selvä, koska maaseudulla sijaitseville tuhoalueille on vaikea
päästä.

- Olemme erittäin huolissamme lähellä järistyksen keskusta sijaitsevien
kylien ja kaupunkien ihmisistä, sanoo Punaisen Ristin ja Punaisen
Puolikuun yhdistysten kansainvälisen liiton IFRC:n Aasian ja
Tyynenmeren aluetoimiston johtaja Jagan Chapagain.

- Tiet ovat vaurioituneet tai mutavyöryjen katkaisemia, ja viestintäyhteydet ovat
poikki, mikä estää meitä saamasta tarkempaa tietoa vaurioista Punaisen
Ristin paikallisilta osastoilta. Ennakoimme, että siellä tulee olemaan
huomattavaa tuhoa ja paljon uhreja.

https://www.punainenristi.fi/uutiset/20150426/punainen-risti-auttaa-nepalissa-maanjaristyksen-uhreja

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Conor Grennan: Little Princess

Conor Grennanin Little Princess - One Man's Promise to Bring Home the Lost Children of Nepal (2011, Harper, 1. painos 2010) osui silmiini alun perin eräästä englanninkielisestä kirjablogista. Halusin lukea kirjan, ja olin toki iloinen, että tämä "international bestseller" löytyi kirjastostamme. 

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että etsin kirjan ja aloin lukea kirjaa. Olen jonkun verran lukenut tällaisia "haluan pelastaa maailman, vaikka omin käsin" -teoksia, aika usein niihin tulee eräänlainen palo lukea kirjan seikkailut ja tapahtumat äkkiä loppuun. Usein kirjoissa kerrotaan tapahtumat kronologisesti, niin Grennanin kirjassakin. Aika usein maailman pelastus -kirjoja lukiessa alkaa kyseenalaistaa tekoa: onko teosta hyötyä muulle kuin sen tekijälle, niin tätäkin kirjaa lukiessa. Grennanin eduksi katsottakoon, että hän itsekin kirjassaan miettii asiaa. 

Grennannin teksti oli mukavaa lukea, se oli paikoin hauskaa ja eteni sujuvasti kohti loppuhuipennusta, joka oli tietysti ennalta-arvattavissa. Luin omaan englanninkieliseen lukunopeuteeni verrattuna kirjan todella nopeasti: joko kirja oli niin hyvä tai sitten se oli helppolukuista. Joka tapauksessa, paikka paikoin naureskelin Grennanin töppäilyille.  

Koska Nepalilla on erityinen paikka elämässäni, kirja kosketti ehkä juuri sen takia. En tiedä, olisinko ollut kiinnostunut lukemaan kirjaa, jos lapsia olisi pelastettu Brasiliassa. Myönnän, olen hieman jäävi tämän kirjan suhteen. 

No, mutta teokseen. Conor Grennan on amerikkalainen nuori mies, joka on ollut Euroopassa töissä ja haluaa nähdä maailmaa. Hän lähtee vapaaehtoiseksi Nepaliin ja joutuu lastenkotiin töihin. Lapsista Grennanilla ei ole yhtään kokemusta, mutta hän ajattelee, että se kuulostaa hyvältä jälkeenpäin, että on ollut vapaaehtoisena lastenkodissa. 

Alkuosa kirjasta onkin tutustumista tähän hieman erilaiseen maahan: ne perinteiset kertomukset siitä, miten ruokaa pitää syödä kädellä, miten se on aivan liian tulista ja sitten se, että miten päin vessaa pitää käyttää. 

Grennanin tarinan tekee normaalia jännemmäksi se, että Nepalissa on sisällissota, maoistit taistelevat kuningasvaltaa vastaan, ns. kansan puolella. Niinpä kirjassa luodaan katsaus, minkälaista maassa on, kun joka puolella on aseistettuja miehiä, bussilla matkustaessa täytyy jatkuvasti pysähtyä tarkastuspisteissä ja maassa on jatkuvasti bandha, maoistien käyttämä taistelukeino, joka pysäyttää maassa kaiken: koulut, kaupat ja toimistot ovat kiinni. 

Kirjan päähenkilöitä Grennanin lisäksi ovat lapset, jotka asuvat lastenkodissa. Lapset on lähetetty Katmandun lähelle kaukaisesta kylästä nimeltä Humla, jonne lähimmästä isommasta kylästä täytyy kävellä neljän päivän matka vuorilla. Lapset on ryöstetty tai ostettu vanhemmiltaan, koska sisällissodan kaaottisessa maailmassa lapsia voi käyttää rikastuakseen. Teoksessa on selitetty tarkemmin systeemi, mutta pääkohtana on se, että lapsille voi perustaa sitten lastenkodin ja anoa avustuksia. Itse lapset voi dumpata pois, kun avustuksia alkaa tulla. 

Oksettavaa, että jonkun moraali voi yltää tällaiseen tekoon, jossa lapset kärsivät. 

Kun oikeat lastenkodit löytävät lapset, järjestöt järjestävät lapsille paikan asua, ruoan ja mahdollisuuden koulunkäyntiin. Tällainen järjestö on Little Princess, johon Grennan menee aluksi töihin. 

Ai niin, miksi lasten hyväksikäyttäjiä ei vangita ja rangaista. On yksi sana: korruptio. Sukulaisuussuhteet, varsinkin poliisiviranomaisiin tai ministereihin, auttavat rikollista kummasti. 

Grennanin vapaaehtoistyö päättyy, hän kiertää ympäri Aasiaa, palaa USA:han, mutta ei saa mielestään Nepalia ja lapsia. Hän palaa tekemään aloittamaansa työtä ja hänen perimmäiseksi työkseen lopulta muodostuu se, että hänen täytyy löytää lapset, jotka hän hukkasi erään operaation aikana. 

Miettiessään, miten hän voisi löytää lapset ja tehdä työnsä, Grennania kiukuttaa myös paikallinen väestö:

I looked at the photos from Nepal, of the jubilation in the streets after king's resignation. That made me even angrier. Why weren't Nepalis looking for these kids? These were their children, not mine. But all they could do was celebrate, as if everything was all better now. Nobody cared about these vanished children. 

Niin, miksi vanhemmat ovat ylipäätään antaneet lapsensa pois? Humlan ihmiset ovat kouluttamattomia - kylässä voi olla yksi kirjoitustaitoinen ihminen, vanhemmat toivovat parempaa elämää lapsilleen, niin kuin jokainen vanhempi lapsilleen toivoo. Vanhemmat ovat siten lähettäneet lapsensa pois, koska heille on luvattu, että lapset saavat koulutuksen ja sitä myöten paremman elämän kuin kylässä, jossa ruokaa ei ole tarpeeksi kaikille.

Kirjaa lukiessa kiukustuin sille rikolliselle, joka tehdäkseen rahaa raahaa lapset maan toiselle puolelle, hyväksikäyttää tietämättömiä ihmisiä ja ennenkaikkea lapsia.  

Entä paikalliset, voiko heille olla vihainen? Grennann kirjoittaa, että ei voi, koska heidän pitää pitää huoli omasta perheestään, eikä sekään ole helppoa. 

Mielestäni kyllä voi, koska kaikki eivät ole köyhiä. Ja senkin takia, että rikollinen pääsee pälkähästä korruption takia. Aina kuulen uudelleen ja uudelleen, että korruptio on ministerien ja systeemin syytä, mutta mielestäni ihmiset ovat ne, jotka tekevät ja elävät systeemiään. 

I had seen instances of Nepali men and women talking with pride of the poor boy or girl they had taken into their home, only to discover that yes, the child was being cared for and going to school, but was also being treated as an outsider to the family, as little more than a servant, working all hours of the day without pay, cooking and cleaning for the family. 

Mutta sitten taas: 

Were they better off living as a servant, with the blessing of their mother and father who had given them away? Was it better to get an education than to live with one's own family? These were the questions I had asked myself in my time in Nepal. It was a difficult country. There were no easy answers.

Luulen, että ihmisten asenteet ovat kovasti erilaiset syistä, joita on ehkä mahdoton ymmärtää omasta näkökulmastaan käsin. Mutta silti en voi kuin ihmetellä ihmisiä ja systeemiä, jotka voivat hyväksikäyttää ja unohtaa lapset. Tietenkin sellaisia ihmisiä on myös kotimaassamme, mikä ei estä minua ihmettelemästä asiaa myös Suomen oloissa. 

Kirjassa on hyvää se, että siinä ei anneta vastauksia siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Itse jäin miettimään sitä, että onko oikeastaan parempi, että lapset opiskelevat Katmandun lähellä kuin että heidät viedään takaisin Humlan kylään, jossa koulutusta ei ole tarjolla. Grennan kuitenkin tekee työtä, kuten järjestöt ovat katsoneet parhaaksi: lapsen etu on asua omien vanhempiensa luona, jos se vain on mahdollista. 

Yhdistääkseen lapset ja perheet uudelleen Conor Grennan lähtee Humlaan, jonne siis pitää kävellä neljä päivää vuorten yli tapaamaan lasten vanhempia.

Poverty was everywhere; most villagers were fed by the World Food Programme. There was no electricity, and houses were one-room mud huts. There was virtually no medicine: the health posts had been abandoned. If villagers had to move around the night, they lit their way using flaming torches, like they were hunting Frankenstein. I didn't know these places still existed. 

En tiennyt minäkään. Tai tiesin, mutta en ole halunnut nähdä, koska Nepalinkin voi nähdä joko kaupungissa tai maaseudulla ja vielä vuorilla. On vaikeaa kuvitella elämää niin karuissa olosuhteissa, mutta toisaalta onhan se otollinen paikka elää luonnonvaraisesti ja downshiftaamalla: ilman paineita modernista elämästä. 

Lopultakin jäin hieman miettimään, että kumpi on parempi elämä: vuorilla kaukana muusta maailmasta vai kaupungissa, jossa myös on omat paineensa. Kirjasta sain sen kuvan, että toistaiseksi avustusjärjestöt pitävät huolen siitä, että ihmiset saavat ruoan ja pystyvät näin ollen elämään vuorilla. 

Itse haluan uskoa, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla vapaus valita, miten elää, mutta kuitenkin omalla työllään saada ruoka itselleen. En usko, että vuorilla tai vastaavissa olosuhteissa elävät ihmiset ovat vapaita valitsemaan, saati kykeneviä ruokkimaan itsensä. 

****

Mutta kirjaa suosittelen ihan kaikille, koska se ei ollut mikään paasauskirja, eikä itsensä pullisteluun tarkoitettu kirja. Lisäksi se oli valoisa ja humoristisesti kirjoitettu. Kaiken kaikkiaan se sai ajattelemaan pienesti eri tavalla maailmaa, kyseenalaistamaan aiemmin ajattelemaansa. 

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turusen Rakkaudenhirviö (2015, Tammi) alkoi kiinnostaa minua heti, kun näin kirjankannen Tammen uutuuskatalogissa. Kirja kiinnosti myös nimensä puolesta; kuka antaa kirjalleen ylipäätään tuollaisen nimen? 

Saara Turunen on aiemmin kirjoittanut näytelmiä, mm. Puputyttö ja Broken Heart Story. Rakkaudenhirviö on hänen esikoisteoksensa kaunokirjallisuuden puolella. Ja millainen teos se onkaan! Antti Majander ei juuri teoksesta innostu Hesarissa, mutta minä innostuin. Kirja on melkoinen möhkäle: reilut 400 sivua. Aihe ei ole sen kummoisempi kuin tytön kasvutarina aikuiseksi. 

Tyttö kasvaa itäsuomalaisessa pikkukaupungissa, jossa hänen vanhempansa opettavat elämän tärkeimpiä asioita: tärkeintä on, ettei ole erikoinen ihminen, vaan pysyttelee tavallisuudessa. Erikoisuudentavoittelijat ja erikoiset ihmiset ovat niitä, jotka ryyppäävät, mellastavat, eivätkä kulje elämän keskitietä. Äiti siivoaa, pitää kodin putipuhtaana, poimii marjat metsästä ja opettaa tytön hiihtämään ja merkkaamaan suksitut kilometrit vihkoon. 

Mutta järjestys on kauhean vaikea säilyttää kaikilla elämän alueilla. Kohta jo maitolasi kaatuu, kukkapurkki putoaa ja tuho valtaa alaa. Taas saa hävetä silmät päästään, toistelee äitini kauhun vallassa, jos jotakin erikoista tapahtuu, jos hattu jää kiinni orapihlaja-aitaan tai jos syö yhden kakkupalan liikaa, jos on laittanut päälleen vääränvärisen paidan tai puhunut liian kovaa, jos on ajanut autolla, vaikka muilla olikin pyörä, taikka kävellyt kadulla mehupullo kädessään juuri, kun naapuri on tullut vastaan. Mitä sekin on siitä nyt sitten ajatellut? Luullut kenties viinapulloksi ja kaikki on mennyttä! 

Tyttö oppii elämään niin kuin kuuluu, tavallista elämää. Tytössä elää kuitenkin pieni kapinallinen, joka ostaa torilta puolukat, kun kaikkien täytyy tuoda koulun keittiöön kaksi litraa puolukoita talvea varten; kuka on sanonut, että marjat pitää itse metsästä poimia? Pienestä kapinasta alkaa tytön tie pois pienen kaupungin ahtaasta ilmapiiristä. Hän ei halua olla kuin ne muut. 

Luulen, että Turusen kirja on kaksijakoinen kirja: tästä joko tykkää tai sitten ei. Kirjan aihetta ei ole sen enempää kuin tytön kasvaminen ahtaan pikkupaikkakunnan tavallisesta tytöstä taidelukion kautta teatterimaailmaan. Tyyliltään kirja on hauska, hauskuus syntyy liioittelun kautta ja edellisen tekstinäytteen kaltaisilla listoilla, joissa tutut, mutta lausumattomiksi jääneet asiat tuodaan lukijan eteen. Kirja toi mieleeni oman lapsuuteni, joten sujahdin kirjan maailmaan kuin tuttuun syliin. Tiemme tarinan tytön kanssa eroavat, kun tyttö lähtee Helsingistä maailmalle. Koska itse en koskaan uskaltanut lähteä, niin kirja on oikeastaan vaihtoehtoinen tarina omalle elämälleni. Maailmalla ihmettelemistä vasta löytyykin. Ja maailmalla tyttö huomaa, että kotimaassa huolella opitulla ei ole paljonkaan arvoa. 

Sellaisella, että osaa istua hiljaa, syödä lautasensa tyhjäksi ja sanoa sitten kiitos varpaitaan tuijotellen, ei ole täällä paljoakaan arvoa. Ihmistä, jota kotimaassani sanottaisiin kohteliaaksi, sanotaan täällä sulkeutuneeksi. Tai sitten tiedetään, että hän on kotoisin jostakin kaukaisesta maasta, jonne sivistys ei ole vielä ehtinyt, ja niinpä häntä suvaitaan, vaikka ei voidakaan olla ajattelematta, että toisinaan hänen käytöksensä tuo mieleen jäätyneen kivenlohkareen tavat. 

Kasvu jatkuu, kunnes tytöstä on tullut nainen, ja hän alkaa löytää omaa elämäänsä ja paikkaansa elämässä. Turusen teksti on tykitystä kaikki reilut 400 sivuaan, ja on lukijasta kiinni, tykkääkö tekstistä vai ei. Tekstin tyyli ei muutu, tarina ei lepää, vaan se puskee läpi vuosien ja tapahtumien. Itse nautin tekstistä, ja luulen, että olisin voinut jatkaa matkaa vielä seuraavat 400 sivua. 

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

2015, Tammi

441 sivua