Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (2014, Atena) oli yksi odotetuimmista syksyn kirjoista minulle. Nura Farahin Aavikon tyttäret (2014, Otava) -teoksen jälkeen halusin lukea ja tietää enemmän Somaliasta. Maasta, joka on sisällissodan puhkeamisen jälkeen jäänyt hajoamaan ja jättänyt ihmisensä selviytymään ympäri maailmaa mitenkuten. 

Kadotettujen hedelmätarha jatkaakin tavallaan siitä, mihin Aavikon tyttäret jäi: 1970-luvun Somaliasta, jossa koetaan hyvät ajat ja usko tulevaisuuteen - mm. somalian kieli yltää kirjalliseksi kieleksi ja lukutaitoa levitetään ympäri maata. Kunnes maa ajautuu kohti kaaosta ja armeijan ja kapinallisten yhteenottoja. 

Kirjan tarina kerrotaan kolmen naisen näkökulmasta. 

Kawsar on naisista vanhin, ja hänen kohtalonsa on jäädä omaan taloonsa vangiksi, kun sota syttyy. Kawsarilla ei ole ketään, joka huolehtisi hänestä. Kawsarin esikuva on Mohammedin oma isoäiti, joka jäi Kawsarin tavoin yksin sotilaiden ja kapinallisten miehittämään kaupunkiin; muu perhe oli Isossa-Britanniassa, jonne Nadifa Mohammed muutti perheensä kanssa vuonna 1986 (lähde: Yle). 

Kawsarin elämä kohtaa Deqon, katulapsen, kun vanha nainen yrittää pelastaa Deqon sotilaiden kynsistä. Kawsar saa viettää yön putkassa, minne hänet vie Filsan, 30-vuotias sotilas ja kirjan kolmas naishenkilö, jonka näkökulmasta maan menoa seurataan. 

Kun kirjassa siirrytään seuraamaan Deqon elämää, kirjan lukeminen jäi minulta pitkäksi aikaa kesken. Deqo on lapsi, jolla ei ole ketään, joka huolehtisi hänestä. Häntä ajaa elämässä eteenpäin halu löytää ympärilleen perhe. Perhettä hän etsii prostituoitujen joukosta, joiden seurassa saa elää vähän aikaa rauhassa, mutta naisten elämä on niin kamalaa, että lukijana en jaksanut lukea siitä enempää. Kuinka paljon pahempaa voisi olla, kuin elämä Nasralla, jonka luota Deqo etsii lämpöä itselleen?

Minusta tuntuu kuin en olisi oikein ihminenkään. Minulla ei ole perhettä, ei ystäviä, ei aviomiestä, ei lapsia. Joka päivä avaan silmäni ja ihmettelen, miksi minun pitäisi vaivautua nousemaan ylös tai syömään tai tienaamaan enää sillinkiäkään. Kukaan ei kaipaisi minua, äitini olisi itse asiassa iloinen, jos kuulisi minun kuolleen, hän taputtaisi käsiään ja sanoisi, että hänen häpeänsä on otettu pois. 

Yksinäinen on myös Filsan, joka on isänsä jalanjäljissä valinnut sotilasuran. Hänelläkään ei ole perhettä, ystäviä tai aviomiestä vieressään. Sotilaana hänellä on asema, mutta asema on koko ajan epävarma ja hänen on kohdattava miessotilaiden lähentelyt. Filsan huomaa, että hän on tuhlannut elämänsä parhaat vuodet. 

- - kukaan ei kertonut hänelle, että varastaminen tai naiminen tai tappaminen kävi mainiosti laatuun, kunhan sen piti salassa. 

Kirjan kaikki henkilöhahmot ovat äärettömän surullisia hahmoja, joiden elämä tuntuu hukatulta. Se tunne, joka minulla oli kirjaa lukiessa on sama tunne kuin se, jonka koen, kun kohtaan Somaliasta paenneita ihmisiä: ääretön suru ja viha siitä, miten monta elämää on tuhottu ja hukattu. Nadifa Mohamed tuntuu löytäneen sävyn, jolla kertoa tarina, joka jonkun on kerrottava: Kauheudet, joita kukaan ei haluaisi kokea, tapahtuivat kirjan henkilöhahmoille. Ne tapahtuivat myös oikeille ihmisille. 

Kirjan ovat lukeneet myös mm. 

Nanna, 

Kirjakaapin kummitus, 

Omppu.

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

2014, Atena

alkuteos: The Orchard of Lost Souls (2013)

suomentanut: Heli Naski

Lukuhaaste: Ihminen sodassa.