MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Auli Leskinen: Petojen aika

Auli Leskisen Petojen aika (2013, WSOY) muistui mieleeni, kun yritin saada luetuksi viimeisiä MM-fudismaita. Leskinen on Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori, väitöskirjassaan hän on käsitellyt Chilen sotilasdiktatuurin ajan kirjallisuutta. Sama aihe, Pinochetin aika, on myös Petojen aika -teoksen aihe. 



Pinochetin sotilasvallankaappausaikaa tarkastellaan kirjassa kolmesta näkökulmasta: Michel lähtee sotilaaksi ja kirjoittaa kirjeitä tyttöystävälleen Cristinalle. Cristina kokee vallankumouksen nahoissaan - se, että hänen isänsä on ammattiliiton aktivisti ja maan entisen presidentin kannattaja, saa Pinochetin kätyrit hänenkin kimppuunsa. Cristina toimii myös vasemmistolaisessa vastarintaliikkeessä, eikä voi välttyä vankilatuomiolta, jonka aikana häntä kidutetaan ja raiskataan. 

Jo aamulla rikin maku tuntui suussa ja päivä oli oudon levoton. Kauppiaat huusivat kadulla, joku potkaisi koiraa. Köyhyyden levittämä rosvous ei herättänyt satamassa yhtä paljon epäluuloa kuin se mitä kuulin kerrottavan. Kaikki alkoi pahasta hajusta. Kutsuimme sitä rikki-ilmiöksi. 
Löyhkä oli vain yksi puoli oudosta ilmiöstä joka liittyi veteen. Merenrannan kiville oli alkanut ilmestyä kuolleita kaloja, jopa kuollut merileijona. Kaupungin hanoista virtaavan veden väri muuttui virtsan väriseksi. 
Pian alettiin puhua että ei se keltaista ollut, vaan punaista. Muistin miten Santiagossa naapurit puhuivat että kaupungin halki virtaava Mapocho oli imenyt verta. Sinne oli heitetty ruumiita. - - Oliko isä siellä? Ajatus piinasi, se ei jättänyt rauhaan

Karmeuksia tapahtuu, kun epäsopivia henkilöitä pistetään vankiloihin, kidutetaan ja tapetaan. Cristinan veli Ramón lähtee pakolaiseksi Suomeen, mikä oli jonkin verran harvinaista, sillä ainakin wikipedia tietää, että Suomeen tuli Chilestä vain 182 pakolaista. Ramón ei pidä Suomesta, vaan ikävöi kotimaahansa ja myös Chileen jääneet henkilöt ikävöivät aikoja, jotka Pinochet vei heiltä. 

Kirjan tarina alkaa vuodesta 1973, jolloin Pinochet nousi valtaan, ja näyttää, miten kokonaisen sukupolven elämä viedään. Cristinan, jolla on enää kaksi asiaa elämässään: odotus siitä, että hän kuulisi vielä Michelistä tai isästään, elämä katoaa kuin savuna ilmaan. Michelin kirjeiden tulo nimittäin loppuu, mutta Cristina uskoo, että hän vielä jonain päivänä näkee Michelin. Toinen asia on se, että hän haluaisi saada varmistuksen isästään: onko isä kuollut vai vankilassa? Cristina elää, mutta vain puoliksi: hänet on pakotettu elämään Etelä-Chilessä ja odottaessaan kahta elämänsä miestään Cristinan elämä lipuu ohi. Yhtäkkiä on vuosi 1990 ja Cristina sen ikäinen, ettei hän enää tule menemään naimisiin, eikä saamaan omaa elämää. 



Lukiessa tuli hirvittävän surullinen olo: niin monta elämää Chilessäkin hukattu jonkun hullun vallanhimon vuoksi. Mikä on se voima, joka ajaa ihmiset tavoittelemaan omaa valtaa niin voimakkaasti, että muutama tuhat kuollutta ei merkitse mitään. En päässyt aivan samanlaiseen tilaan kirjaa lukiessani kuin Sara, joten kannattaa käydä lukemassa hänen blogistaan enemmän lukufiiliksiä; taisin turtua hieman samoin kuin Maria

Auli Leskinen: Petojen aika
2013, WSOY
331 sivua

Kirjallisuutta futis-maista: Chile. Kirjan tapahtumista etäännyttää ainakin tämä video, jonka löysin tutkaillessani maata ja futis-maailmaan pääsee taas tästä linkistä - selostajan huudosta voi päätellä, että siinä tehtiin maali... 




2 kommenttia:

  1. Osin sama, minäkään en päässyt ihan samanlaiseen lukufiilikseen kuin Sara, mutta hieno ja vaikuttava kirja tämä on. Chile on jostain syystä kiinnostanut minua jo kauan, joten odotin tätä innolla. Kirjassa on muutama hyvin rankka kohtaus, mutta ne saavatkin miettimään maailman ja ihmisten mielettömyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tässä on tullut elettyä niin monta kidutuskirjaa vallankumouksista, että sitä toteaa vain, että ai tuollakin. Yhtä kamalaa on aina todeta, mihin ihminen pystyy uudelleen ja uudelleen ja parhaillaankin.

      Poista