Craig Thompson: Habibi + kiitos blogistan!

Craig Thompsonin Habibi (2012, Like, suomentanut Ida Takala, alkuperäinen teos Habibi 2011) on jo muutaman kuukauden ajan ollut vahvasti TBR-listallani ja vihdoin jaksoin kantaa sen kotiin asti kirjastosta. Reilut 650 sivua ei ole mikään kevyin kantamus, mutta ehdottomasti pienen haba-harjoituksen väärti. 

Craig Thompson, kuten moni muukin sarjakuvien kirjoittaja on ollut minulle täysin tuntematon suuruus, jota en olisi varmaan koskaan huomannut olemassa olevaksi ilman muita kirjablogeja. 

Siis iso kiitos kaikille niille, jotka ovat tuoneet kirjan esille omissa blogeissaan: 

Salla, 

Booksy, 

Norkku, 

Susa,

ja myös ne kaikki muut, joita en nyt tähän hätään löytänyt. 

Ilman muita blogeja en olisi löytänyt myöskään 

Guy Delislen hienoja sarjakuvia, joihin ihastuin. 

Vaikka joskus (usein) käy mielessä, että ei ole mitään järkeä naputella nettiin juttuja jostain random-kirjoista, niin on kuitenkin. Ainakin minulle siinä on järkeä.  

Thompsonin Habibi on hieno kirja. 

Se on fiktiivinen teos, joka sijoittuu Wanatoliaan ja sen ympäröivälle aavikolle. 

Teos on jaettu osiin, yhdeksään ja ensimmäinen osa on Joen kartta, jossa kerrotaan, miten teoksen toinen päähenkilöistä, Dodola, joutuu nuorena tyttönä naimisiin. Mies opetti Dodolan lukemaan ja kirjoittamaan, sekä tuntemaan monet eri tarinat maailmasta.  

Tarinat kulkevat Dodolan mukana läpi kirjan. Kun Dodolan aviomies tapetaan, hän lähtee pakoon ja karkaa 3-vuotiaan Zamin kanssa keskelle erämaata, jossa elää veneessä pitkän aikaa. 

Seuranaan heillä kahdella ovat vain Dodolan tarinat, joissa eri uskontojen yhteiset kertomukset kohtaavat. 

Dodola antaa Zamille uuden nimen: Habibi.

Zam, jonka nimi tulee siitä, että hän löytää vettä, hoitaa parille veden,

ja Dodola hoitaa heille ruoan ohikulkevilta karavaaneilta 

niillä keinoin, jotka hänelle on "luonnostaan" langennut ja joka hänellä on myytävänä.

Veneessä, keskellä aavikkoa, Dodola ja Zam ovat kuin Nooa arkissaan. 

Dodola ja Habibi (/Zam) joutuvat toisistaan eroon. Teoksessa on niin paljon tapahtumia, tarinoita ja takaumia, että tässä olisi mahdotonta esittää kaikkea kirjan sisältöä.

Lisäksi se on mahdotonta, koska sarjakuvan tapaan tässä kirjassa on paljon merkitystä ja hienoutta myös piirustuksissa. 

Kirjassa kumpuaa esiin maailman onneton tila: maailma on niin saastunut, että kalatkin menettävät lihansa joessa, jossa elävät. Vedestä on pula, sillä rikas Wanatolia on padonnut veden vain omaan käyttöönsä. 

Naiset ja mustat ovat alistettuja: edelliset toimivat haaremissa, kunnes omistajansa heihin kyllästyvät, jälkimmäiset taas ovat orjia ja palvelijoita, ja odottavat sitä päivää, kun nousevat kapinaan.

Dodola elää niin kuin naisen ainoa mahdollisuus on, aivonsa hän turruttaa polttelemalla päivät ja yöt.  

Kirjassa on paljon kaikkea, myös sellaista, mitä en aivan ymmärtänyt. Sanojen ja sanamerkkien yhdistely jää minulta valitettavasti hieman selviämättä, koska en osaa näitä kirjaimia.

Myös merkkien symboliikka jää hieman hämärän peittoon, mutta joitakin asioita ei voi olla ymmärtämättä: 

Kaiken alla on tarina rakkaudesta. 

Sellaisesta rakkaudesta, jossa ei ole alistamista. 

Ja kaikan synkän ja hienosti mietityn alta löytyy myös ripaus huumoria siitä, miten myytit syntyvät ja elävät:

Kerään vielä loppuun niitä sanoja, joita muut ovat kirjoittaneet kirjasta:

 Kaunis mutta julma, hidas mutta mukaansatempaava, runsas mutta kristallinkirkas, tätä kaikkea tämä sarjakuva oli minulle. Habibi menee vuoden 2012 tähänastisten lukukokemusten kärkikaartiin. (Salla)

Helmi. Itkettävän hyvä. (Booksy)

Habibi on vain niin hieno ja niin runsas, etten edes tiedä kuinka tai mistä aloittaisin kertomisen. Se on monta kirjaa yksissä kansissa, siinä on epätavallinen rakkaustarina ja paljon murheita. Silti se onnistuu olemaan toiveikas kirja, sillä kaikkien koettelemustensa läpikin Zam ja Dodola säilyttävät taistelutahtonsa. Minulle Habibista nousi vahvimmin esiin viesti ihmisarvosta, jokainen ihminen on arvokas. Ja että rakkaus voittaa kaikki esteet. (Norkku)

Olen Habibin jäljiltä melkein sanaton, vaikkei sitä ehkä tämän juuri tuottamani tekstimäärän perusteella uskoisi. Sanattomuus on ehkä sellaista hiljaista, sisäistä värinää, jonka teos jätti kytemään. (Susa)

On se, hyvä. 

Sateisen syyspäivän piristys kaiken kurjuuden kuvauksessaankin.

Suosittelen, 

myös niille, jotka eivät tavallisesti sarjakuvaa lukisi.  

Nämäkin luin...

... puoliväliin asti. 

Silläkin uhalla, että tästä blogistani uhkaa tulla uhmaikäsmäinen kiukuttelublogi, kerron, että olen yrittänyt lukea jonkun verran uutta kotimaista kirjallisuutta, mutta joutunut pettymään pahasti. 

Kirjainten virrassa -blogin Hanna kirjoitti, ettei pidä erityiesmmin chick litistä, eikä senkään takia juuri ihastunut Laura Paloheimon Klaukkala (2012, Otava) -teokseen. Aamulehden Anu Ala-Korpela kirjoitti, että tässä on uusi viihdekirjailija syntynyt ja että kirjassa on hieno juju, kun siinä kuvaillaan ihmisiä laukkujen kautta. Suomen kuvalehdessä (37/12) Salla Simukka tulkitsi Klaukkalan chick litin parodiaksi. Itse luin parit laukkuvertaukset ja päätin, että oli kirja chick litiä tai sen parodiaa, sen tarina ei vedä eikä teksti kulje niin paljon, että jaksaisin miettiä, kummasta mahtaisi olla kyse. Selvennyksenä vielä, että minä pidän chick litistä ja olen lukenut sitä paljon. En tuomitse kirjaa sen lajityypin mukaan, vaan sen mukaan, miten hyvin tarina ja teksti ja juoni kulkee. Tässä ei kulkenut. 

Olli Jalosen Poikakirja ilahdutti ilmestyessään minua, ja janosin lukea lisää Jalosta. SIihen ilmaantui tilaisuus, kun Karatolla (2012, Otava) ilmestyi tänä vuonna. Luin teosta, miten  Valo ja Silla vähän varovaisesti rakastuvat, matkustavat pitkin Eurooppaa ja pystyttävät pyramideja erilaisista aineksista. Valo sairastuu, SIlla hoitaa häntä, mutta joutuu miettimään asioita uudelleen, kun hänelle selviää, että Valon intohimo tehdä jotain suurta ennen kuolemaansa on ajanut tämän rahan kanssa ongelmiin. Pyramideihin annettuja euroja on käytetty paljon muuhunkin: onko korruption hyväksyminen pakollista, jos haluaa toteuttaa omassa elämässään jotain suurta? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja on kirjoittanut hienosti kirjasta ja sen symboliikasta. Itse en tosiaan jaksanut lukea kirjaa aivan loppuun asti, koska en päässyt sisään henkilöihin, eikä tarinakaan sytyttänyt sen enempää. Olen vähän pettynyt, enkä ymmärrä, miten Poikakirjan jälkeen voi tulla jatkossa jotain tällaista. Myös HS on kirjoittanut, että kokonaisuudessa kirja toimi, mutta välissä oli jotain outoakin.

Heidi Kongästä en ole koskaan lukenut, joten ajattelin korjata erheeni. Dora, Dora (2012, Otava) kertoo Lapin sodasta ja saksalaisista Lapissa. Kun ymmärsin kirjan idean, tuli pikainen flashback Paula Havasteen Yhden toivon tie -teoksesta. Havasteen kirjassa en pitänyt lainkaan sotakuvauksesta, joten ei tässä voi muuta kuin myöntää oman vajavaisuutensa ja puutteellisuutensa: minä en voi lukea kirjoja, jotka kertovat sodasta. Olen kyllä tuntemattomani lukenut moneen kertaan ja minusta se on hieno kirja kaikin kriteerein, joten en tiedä, mikä tökkii näissä muissa. Ehkä se, että minulle on olemassa vain se yksi oikea ja muut jäävät aina sen yhden varjoon. Dora, Dora kertoo neljän henkilöhahmon äänellä Lapista: Speer on Hitlerin ystävä, mutta ei ole enää samanlaisessa yhteydessä Herra Führeriin kuin aiemmin. Se, mikä Speerin sanoissa jää sanomatta, tulee esiin hänen sihteerinsä, Annemarien sanomana. Muita äänen saavia henkilöitä ovat Taikuri ja Tulkki. Monessa paikassa on kirjoitettuna, että näkökulmatekniikka toimi tässä teoksessa, minut se läkähdytti. Ehkä ole hitaastisyttyvää lajia, mutta juuri kun pääsin jonkun henkilön päähän, minut sysättiin jo seuraavan pään sisään. Oikeastaan vasta lehtien kirjoituksia lukiessa ymmärsin, miksi tämä kirja on hieno: se tuo näkymättömän esiin (Aamulehti), ja sen lisäksi esittelee sotakoneiston (Hesari). Tämän lisäksi kirjassa tuodaan esiin kiimainen elämänhalu (Parnasso). Että sellaista kirjassa on luvassa, voin antaa ihan iloisesti sen kaiken jonkun toisen luettavaksi. Myös Katja/Lumiomena on lukenut kirjan.  

Ettei menisi kokonaan Otavan piikkiin, niin etsin käsiini (jostain syystä) myös Katri Lipsonin Jäätelökauppias (2012, Tammi) -teoksen. Tässä teoksessa tehdään elokuvaa, ilman käsikirjoitusta ja siinä seurataan vuoden 1942 tapahtumia, kun nainen ja mies ovat pakomatkalla Tsekkoslovakiassa. Se mikä on totta ja mikä kuviteltua, jää kirjassa epäselväksi ja HS:n ja Aamulehden sanoin lukijan pääteltäviksi. Omituisuus ja erilaisuus kirjoissa kiehtoo kyllä, mutta en silti päässyt käsiksi tämän teoksen omituisuuksiin, ja lopetinkin kirjan niin aikaisin, että en osaa sanoa siitä sen enempää kuin että siinä on paljon dialogia ko. miehen ja naisen välillä. Paremman kuvan kirjasta saa lukemalla Aamulehden tai Hesarin jutun. 

****

Mitäs tässä nyt voisi tuumata? Ehkä sitä, että se kirjallisuus, jota pitäisi lukea ja arvostaa ja arvioida, ei ole sitä, mitä itse haluan lukea ja josta ilahdun. Se ei sinällään ole mikään uutinen, koska koin samoja ajatuksia silloinkin, kun luin opintoihini liittyyvää kirjallisuutta. Tunsin suurta kärsimystä aika ajoin niinä aikoina, kun yritin omaksua jotain, mitä en halunnut. 

Mutta tästä eteenpäin aion karsia lukemaani vain ja ainoastaan sen perusteella, mistä tykkään ja mitä haluan lukea. Tästä eteenpäin luen sitä mitä haluan ja tämä olkoon viimenen postaus siitä kirjallisuudesta, mistä en pidä! 

Taina Latvala: Välimatka

Taina Latvalan Välimatka (2012, WSOY) kiinnosti syksyn uutuuksista, sillä olen aiemmin lukenut Latvalan Arvostelukappale (2007) ja Paljastuskirja (2009) -teokset. Siinä missä Latvalan esikoinen hauskutti, Paljastuskirja ehkä lähinnä hämmensi, enkä voi sanoa, että Välimatka-teos olisi nostanut Latvalaa aiempia lukukokemuksiani korkeammalle. Olisin kyllä toivonut ja halunnut, että ihastuisin Latvalan teokseen, mutta ei siinä niin käynyt. Koko lukemisen ajan oli sellainen olo, että tästä vielä se jokin puuttuu. 

Välimatka on sellainen ihan kiva ja ok, mukava perusteos, jossa on ihan miellyttävä juoni ja ajatus: 60-vuotisjuhlia viettävä nainen ja hänen pikkuista vaille 3-kymppinen tyttärensä lähtevät laukeuksilta matkalle. Matkalla tyttärelle selviää yhtä jos toistakin hänen kadonneesta isästään ja edesmenneestä tädistään. Kirjassa eletään nykyhetkeä, Teneriffan lomarannan maisemissa. Lukujen välissä palataan kursiivilla menneisyyteen. 

Kaikki on hyvin, mutta tytär alkaa flirttailla hotellin aulapojan kanssa. Vaikka äiti yrittää estellä nuoria löytämästä toisiaan, alkaa tytär tapailla miestä lomapaikan illoissa. 

Siinä siis kirja lyhykäisyydessään. Teoksessa oli lisäksi paljon dialogia, joka keskusteltiin pohjanmaan murteella. Vaikka ymmärsinkin suurimman osan, dialogeista jäi harmittavan paljon ymmärtämättä. Siis ihan minulle vieraiden ja sellaisiksi jääneiden sanojen takia. Ehkä tässä teoksessa oli muutenkin jotain jähmeää pohjalaisuutta, jota en oikein onnistunut ymmärtämään. Pääosin kirjasta jäi mieleen, että ihan kiva, mutta olisin kaivannut kaikkea kivaa perusjuonen ympärille. 

Latvalan kieli on edelleen lennokasta ja mukavaa tätä oli lukea eteenpäin. Ainoa, että lukemisen jälkeen jäi vähän tyhjä olo, koska kirja ei täyttänyt minua. 

Välimatka nimenä kuvaa kirjaa hyvin: siinä on monenlaista välimatkaa. Yksi on minun lukijana ja kirjan kertojan välille jäänyt välimatka, kirjan yksi välimatkoista oli äidin ja tyttären saavuttamaton välimatka.

Äidin seurassa minä olen aina viisitoista, minulla on häntäluuta hipovat hiukset ja neule, joka on seuraavana vuonna liian piukka. Hänen maailmassaan nainen ja mies seisovat aina eri puolella huonetta, niin kuin Evijärven nuorisoseuroilla vuonna 1968, kun tytöt odottivat kavaljeereja kotelomekoissaan ja rumimmat jäivät yli. 

"Koko päivän saa olla kauhias jännitykses, kun sä et ittestäs mitään ilimoota."

"Ei sun tartte murehtia, mä oon kakskytseitsemän."

"Kakskytäkuus sä oot."

Tämän on lukenut aiemmin Hanna, ja myös Hesari on kirjasta kirjoittanut. 

Oma arvioni tällainen vähän mälsä: ++ ½.

Tomek Tryzna: Mene, rakasta

Joskus, tai aika useinkin, joku kirja jää mieleen niin pysyvästi, että kirjan hankkii käsiinsä myöhemmin, jopa vuotta tai vusoia myöhemmin kuin on sen ensimmäistä kertaa bongannut. Tomek Tryznan Mene, rakasta (2009, Otava, alkuperäinen teos Idz, kochaj 2002, suomentanut Päivi Paloposki) on tällainen kirja. 

Olen aiemmin sen listannut luettavien kirjojen joukkoon, ja kaivoin sen nyt kirjastosta esiin. Olen viehättynyt kirjan kanteen, joka on suomenkielisessä kirjassa jopa hieman mukavamman oloinen kuin puolalaisessa kanssaveljessään. Sikäli kyllä tuo puolankielisen teoksen kansi kuvaa paremmin kirjan sisältöä, koska tarina ei ole aivan niin tunnelmallinen kuin suomenkielisen kirjan kannesta voisi mieliä. 

Kirjassa eletään 1950-luvun Puolassa, jossa kommunismi on nostanut päänsä. Elanto ja jokapäiväinen ruoka hankitaan hieman toisin kuin suunnitelmissa on ollut: perheen isä juoksee työn perässä, äiti taas ompelee kotona salaa vaatteita. Salaa, koska yksityisyrittäminen ja ompelukoneen omistaminen eivät ole hallituksen mieleen. Perheen elämä on kovaa, koska joskus äiti ei saakaan luvattuja rahoja, koska isällä on velkaa ympäriinsä. 

Kirja kuvaa siis yhden perheen elämää, jossa vanhempien suhde perustuu äidin anteeksiantamisiin: mies kun ei ole niitä kaikkein luotettavimpia miehiä. Perheessä kasvaa poika, Romek, joka käy koulua ja haaveilee. Elämä on kovaa ja välillä hän pyörtyy koulussa, koska on niin nälkäinen oltuaan syömättä perheen rahapulan takia. 

Välillä Romek taas elää haavemaailmassaan, jopa niin paljon, että lukijana olin höynäytetty pariinkin kertaan. Välillä en oikein pysynyt kärryillä, että missä on oikea maailma ja missä kuviteltu. 

Kirjassa on paljon epätoivoa ja elämän ankeutta. Romekin äiti on välillä itsetuhoinen, isä juoppo, rahasta on koko ajan puute. Välillä raha alkoi ahdistaa myös lukijaa, sillä aina kun sitä jostain ilmeni, oli suuri huoli, että raha yhtäkkiä katoaa. Koko kirja alkaa siitä, kun Romek tajuaa jättäneensä kotiovensa auki sillä seurauksella, että heidän kotinsa on ryöstetty. 

On myös niitä, joilla on vielä huonommin, niin kuin esimerkiksi mustalaistytöllä Checillä, johon Romek päättää rakastua. Oikeastaan tässäkin "rakkaudessa" on kyse rahasta: Romek ostaa Checille huivin, ja saa sillä tytön ystävyyden. Ihmissuhteissa läpi kirjan on kyse rahasta ja hyötymisestä suhteiden avulla: Romekin äiti karkaa oman miehensä elämästä ja miettii, josko lähtisi toisen miehen matkaan, koska näin turvaisi oman ja lastensa taloudellisen elämän.

- Ostitko sä sen mulle?

Pieni mustalaistyttö katsoi minua niin kuin ei kukaan ollut vielä katsonut. Nyökäytin, että niin, hänelle. 

Ja sillä hetkellä tapahtui todellinen ihme. 

Hänen kasvoillaan alkoi säteillä valo. Kirkkaampi kuin aurinko, kun synkät pilvet äkkiä repeytyvät. Kirkkaampi kuin salaman välähdys. Se sokaisi minut, ja olin kuin unessa jossa kaikki oli aivan tavallista, mutta miljoona kertaa kauniimpaa. Tuijotin mustalaistytön pieniä kasvoja. Se valo, joka minuun säteili, oli hänen hymynsä. 

Kirjaa lukiessa välillä tipahtelin kärryiltä ja sitten taas hyppäsin matkaan mukaan. Koko kirja oli hieman töyssyistä tietä ja aina välillä kirjassa päästiin kertomaan joku hauska ja vauhdikas tapahtumaketju. Välillä taas kirjassa moukaroitiin kurisevan vatsan tahdissa tai pelättiin viereisen talon kummituksia. Ja vaikka edellä kirjoittamastani nyt ehkä sai sellaisen kuvan, että kirjassa piehtaroidaan kurjuudessa, niin kirjassa kyllä kuljettiin pääosin Romek-pojan kuvitelmissa ja maailmoissa ja kurjuudet jäivät mielikuvitusmaailman varjoihin. Aika usein Itä-Euroopan maista tulee hassunkurisia lastentarinoita, sekä elokuvia että tarinoita, joten tämä kirja menee siihen samaan sarjaan. 

Vähän tätä oli vaikeaa lukea, mutta koska sain tämän kirjan ansiosta vallatuksi yhden Euroopan maan, luin kirjan loppuun.

Arvioni ympäripyörästi + + +. 

Aiemmin kirjan on lukenut Kirjanainen ja myös Hesari on siitä kirjoittanut.

Womento - naiset mentoroinnilla yhteisiin tavoitteisiin

Työikäisiä vieraskielisiä naisia (15-64-vuotiaita) vuonna 2010 86 500

korkeakoulututkinnon suorittaneita (arvio) 23 000

- joista työttöminä 5 000

- joista koulutusta vastaamattomassa työssä noin 5 000

- joista koulutussa vastaavassa työssä noin 5 000

- joista kotia hoitaa noin 5 000

- koulutuksessa, eläkkeellä noin 3 000

Maahanmuuttajat eli ne ihmiset, jotka tulevat Suomeen muualta, eivät ole yhtenäinen joukko, vaan samalla tavalla kuin me valtaväestökin erittäin heterogeeninen joukko erilaisia ihmisiä, joilla on hyvin erilainen tausta, taustakoulutus ja erilaiset kyvyt sopeutua, päästä elämään kiinni uudessa kotimaassaan. 

Kirjaston uutuusluettelosta sattui käsiini kirjanen hankkeesta nimeltä Womento, jossa maahanmuuttajia autetaan rakentamaan verkostoja, jotka heiltä luonnollisesti puuttuvat uudessa maassa. Tanskasta ja Ruotsista mallia ottanut hanke pyrkii saamaan koulututetut naiset Suomen työmarkkinoille. 

Kirjasessa kerrotaan, miten mentorointi toimii, Väestöliiton sivuilla on luettavissa koko kirjanen (pdf)ja sivuilta löytyy myös tietoa siitä, miten mentorointi toimii. Ideana on siis se, että vapaaehtoisin toimin naiset oppivat työelämätietoutta, luovat kontakteja työmaailmaan ja pääsevät näin lähemmäksi mahdollista työpaikkaa. 

Kirjassa ei kerrota, millaisia tuloksia näillä keinoin saadaan aikaan, eli kuka työllistyy ja kuka ei. Uskon, että tällaisesta tiedon levittämistavasta ei voi kuitenkaan olla muuta kuin hyötyä, koska usein juuti se tieto asioista puuttuu. Omalta alaltani tiedän ainakin sen, että opettajakoulutusta järjestetään maahanmuuttajille, joilla on kotimaastaan opettajankoulutus. Sitä en osaakaan sanoa, että kuinka moni mahtaa työllistyä alalle koulutuksen jälkeenkään.  

Toivoisi, että maahanmuuttajien oma koulutus otettaisiin paremmin huomioon, ehkä Suomeenkin vielä saadaan järjestelmä, joka ottaa huomioon munkin maailman järjestämän koulutuksen ja muissa maissa saadun työkokemuksen kuin suomalaisen. Ehkä silloin oman paikan löytäminen käy kitkattomammin. 

Mutta siis Womentoon palatakseni, 

Väestöliiton sivuilta löytyy tietoa henkilölle, joka haluaisi mentoriksi ja aktoriksi:

Voit hakea aktoriksi jos:

• olet Suomeen muuttanut, koulutettu nainen
• osaat suomea sen verran että pystyt keskustelemaan mentorin kanssa
• sinulla ei ole koulutustasi vastaavaa työpaikkaa

Voit hakea mentoriksi jos:

• olet koulutettu, avarakatseinen, pitkään suomalaisessa työelämässä toiminut nainen
• haluat ammatillisesti tukea Suomeen muuttanutta koulutettua naista

Womento-kirjasen lähdetiedoista huomasin tällaisen Jos äiti osaa maan kieltä, hän on kotonaan -Helsingin opetusviraston julkaisun, jonka pääsee myöskin netistä lukemaan. Siinä kerrotaan enemmän erilaisista maahanmuuttajanaisista. Yksi olennainen juttu tekstissä tulee esiin, nimittäin se, että on tärkeää olla kontaktissa suomenkielisten kanssa, jotta kielenoppimista tapahtuisi. Siinäkin mielessä Womento vaikuttaa hyvältä systeemiltä.

Vieraskielisen väestön määrä 

on nyt lähes 60 000, noin kymmenesosa väestöstä. Vuoden 2010 alussa näistä 

suurimmat kieliryhmät ovat venäjänkieliset (noin 13 000 henkeä), vironkieliset (7 000 henkeä) ja somalinkieliset (6 150 henkeä). Vuoden 2009 aikana 

vironkielisten määrä kasvoi yli 800 hengellä, venäjänkieliset 600 hengellä ja 

somalinkieliset 370 hengellä. Englannin-, arabian- ja kiinankielisten määrät 

kasvoivat yli 200 hengellä kukin. (Helsingin kaupungin tietokeskus 2010a.)

Yli puolet Helsinkiin vuosittain muuttavista on lähtöisin Euroopan maista (ks. 

Taulukko 2). Muuttajia tulee erityisesti Venäjältä ja Virosta, avioliiton, opintojen ja työskentelyn vuoksi. Vuonna 2008 Helsinkiin saapuneista muuttajista 

28 prosenttia oli peräisin Aasian maista ja 12 prosenttia Afrikasta. (Helsingin 

kaupungin tietokeskus 2010b).

Koulutustaustaltaan 

maahanmuuttajien joukko on polarisoitunut: mukana on paljon korkeakoulutuksen saaneita, erityisesti Euroopan maista, ja toisaalta kehitysmaista tulee 

heterogeenistä väestöä, joista osa on luku- ja kirjoitustaidottomia.

- Helsinkiin muuttaa etupäässä eurooppalaisia

- Muuttajat ovat pääasiassa lastenhankintaikäisiä.

Maahanmuutosta sinällään minulla ei ole sen kummempaa poliittista agendaa puoleen eikä toiseen. Mutta toivoisin, että maahanmuutto nähtäisiin paitsi ongelmana myös mahdollisuutena. Tai että maahanmuuttaja ei olisi enää sellainen ihmettelyn aihe, eikä maahanmuuttajan tarvitsisi omaa olemassaoloaan koko ajan puolustella. Maahanmuttokeskustelu Suomessa (miksei muuallakin maailmassa, en ole sitä seurannut, niin en osaa sanoa) on kovin negatiivista. Tänään HS kirjoittaa, miten joka viides ravintola on maahanmuuttajien. Aika usein yksityisyrittäminen onkin ainoa keino hankkia toimeentulo Suomessa, jos on maahanmuuttajataustainen. Ei voi muuta kuin ihmetellä uutisen jälkeistä keskutelua, jossa kannustuksen sijaan on epäilystä ilmassa: verot ja palkat maksamatta ja starttirahalla uusi yritys pystyyn. Totean nyt vain tähän loppuun, että monesti asioista keskustellaan ilman sen kummempaa tietoa. Kuten naistenkin osalta, myös ravintolayrittäjien parissa on monenlaista ihmistä.  

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Varoitus tähän alkuun lienee paikoillaan: Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (2012, Bazar, alkuperäinen teos Delhis vackraste händer 2011, suomentanut Sanna Manninen) on ikään kuin mittatilauskirja minulle ja minunlaiselle hörhölle, joka on tihrustanut silmät kyynelissä Bollywood-leffoja ja (yrittänyt) opiskella Intian ja läheisten maiden kieliä.

Kuten kannesta ja teoksen nimestä voi päätellä, tässä teoksessa on paljon Intiaa ja Delhiä. 

Teoksen päähenkilö on ruotsalainen keski-ikäinen mies, Göran Borg, joka on hieman leipiintynyt työhönsä ja surffailee suurimman osan työajastaan netissä. Göran on eronnut vaimostaan yli kahdeksan vuotta sitten, mutta muistaa joka päivä täsmälleen kuinka monta vuotta, kuukautta ja päivää sitten ero tapahtui. Göran Borgilla on kaksi aikuiseksi kasvanutta lasta, ja Göran on hieman eksyksissä. Varsinkin kun Göran saa potkut töistä. Olkoonkin, että oikeastaan aivan syystäkin. Göranin ystävä, Erik, lähtee Intiaan matkanohjaajaksi ja puhuu Göranin mukaansa Delhiin. 

Intian-matka ja ensiaskeleet Intiassa ovat klassiset: aivan liian kuumaa, aivan liian paljon melua ja aivan liian paha vatsatauti. Toipuessa vatsataudistaan Göran tutustuu intialaiseen Yogiin, hassusti puhuvaan intialaismieheen, joka asuu äitinsä kanssa ja jonka äiti haaveilee, että poika vielä jonain päivänä löytää tulevan vaimonsa ja menee naimisiin. 

Aluksi en oikein tiennyt, että miten suhtautua tähän kirjaan. Varsinkin kun alussa haukutaan suomalainen ruoka ja suomalaiset lentävät Delhiin Köpiksen kautta (oi, miksi, kun Finski lennättää suoraan Delhiin?). Ja siis, onhan näitä teoksia Intiasta ja sen aiheuttamia asioita (no se vatsatauti) päässyt jo monta kertaa lukemaan ja todeksi toteamaan. 

Mutta sitten Bergstrandin panokset kovenevat. Kirjailija on asunut Delhissä neljä vuotta ja hänellä on varmasti näkemystä ja kokemusta maasta ja kaupungista. Tässä teoksessa hän tarjoilee lukijalle kivan ja kevyen annoksen Intiaa. Sellaisen, johon on helppo hypätä mukaan. Välillä teoksesta tuli mieleeni naisten kirjoittamat chick lit -teokset, sillä tässä kirjassa on kyse romanssista, Bergstrandin tyyli on humoristinen ja teoksessa listataan asioita aivan kuin parhaimmissa (/pahimmassa) kinsellan teoksessa ja päähenkilö tekee vähän hassuja asioita, joita hän sitten myöhemmin häpeilee. Vähän samaan tapaan kuin bridget jones törmäilisi ja puhuisi hassuja väärille henkilöille. 

Ja sitten, Bergtrand iskee suoraan vyön alle: hän ottaa esille Shah Rukh Khanin. Siis, ei saa! En osannut ollenkaan odottaa, että joku pohjoismaalainen kirjoittaa Intiaa ja Bollywoodia romaaniinsa ja tuo lukijalle sen mitä hienoimmassa muodossa ja tyylissä esiin. 

No siis, kirjaan vielä hetkeksi. Göran tutustuu paitsi Yogiin myös oikein miellyttävään naiseen, Preetiin. Preeti on paitsi kaunis myös naimisissa ja naimisissa rikkaan liikemiehen kanssa. Koska Göran haluaa tehdä vaikutuksen tähän kauniisen naiseen, hän uhoaa, että on tekemässä haastattelua Bollywoodin supertähdestä, Shah Rukh Khanista, jota kutsutaan btw, mister sixpackiksi. Kuten naiset sinkkukirjallisuudessa, myös Göran tässä kirjassa tuntee lieviä alemmuuskomplekseja omasta keski-ikäisen pyyleväisestä vartalostaan. 

Saadakseen haastattelunsa ja tehdäkseen vaikutuksen naiseen Göran ryhtyy journalistiksi ja kirjoittaa paitsi Shah Rukhista myös monesta muusta Intian asiasta artikkeleja lehtiin ympäri Ruotsin. Niinpä kirjassa tulee käsitellyksi joitakin tärkeitä asioita, kuten lapsityövoiman käyttö tekstiilitehtaissa, juhlapyhät kuten diwali ja holi (jonka ajankohtaa mietin, viime vuonan se oli kevättalvella, kirjassa aivan johonkin muuhun aikaan), slummit ja niiden elämä, palvelijoiden maailma jne. jne. Tässä teoksessa on kokonainen paketti infoa sellaiselle, joka janoaa tietoa Intiasta. Ja tieto on paketoitu viihdyttävään muotoon, kirjassa saadaan nauttia myös romanssin perinteisestä juonesta.

Matkallaan Intian kummallisessa maailmassa ja orastavassa rakkaudessaan Göran turvautuu kaunopuheisen Yogin apuun:

"Te länsimaalaiset ette koskaan muutu", Yogi huokaisi ja pudisti päätään ärtyneenä., "Teidän pitää saada vastaus joka ikiseen maalliseen kysymykseen kaikkein välittömimmällä tavalla. Ettekö ole koskaan elämässä kuulleet ihanasta sanasta nimeltä kärsivällisyys" Muista että korkeasti kunnioitettu Rama eli neljätoista vuotta maanpaossa viidakossa ja että hän kulki etsimässä ryöstettyä vaimoaan Sitaa yli vuoden ennen kuin apinajumala Hanuman löysi Sitan demoni Ravanin luota Sri Lankasta. Luulisi että sinulta löytyisi kaikkein parasta kärsivällisyyttä edes hetkeksi. 

Miten Göranin käy Intiassa, onnistuuko romanssi, tuleeko hänestä kuuluisa lehtimies? No, jotain sen suuntaista, tai sitten ei. Tässä kirjassa pääasia ei ole lopputulos, vaan mielenkiintoinen matka. 

Sitten kirjassa on tietenkin myös se laulu, joka siinä mainitaan: Do dil mil rahe hein (kaksi sydäntä kohtaa), leffasta, jossa tietenkin on Shah Rukh Khan pääosassa (Pardes). Kun olen lukenut joitain intialaisia kirjoja, niissä aina tunnelmoidaan jonkun tietyn kappaleen tahdissa. Ehkä tässä mennään samoissa ideoissa?

Mutta siis kaiken kaikkiaan, oikein mielenkiintoinen kirja. Toivon, että kirjaan haluaa tutustua mahdollisimman moni, eikä Intiaa enää pidettäisi niin outona maana. Tässä kirjassa se on hienosti läsnä, mutta ei kuitenkaan kirjan ainoa asia. Kyseessä on myös miehen keski-iän kriisi.  

Suosittelen! 

Arvioni: + + + ½.

Kirjan luki myös Hanna.

Anilda Ibrahimi Punainen morsian

Anilda Ibrahimin Punainen morsian (2010, Tammi, alkuperäinen teos Rosso come una sposa 2008, suomentanut Helinä Kangas) kuuluu sarjaani Tammen keltainen kirjasto ja samalla Eurooppa-haasteeseen. Sekä myös epätoivoiseen yritykseeni lukea vähän vanhempaa kirjallisuutta. Joo, tiedän, kaksi vuotta ei ole kovin vanhaa, mutta vanhempaa kuin syksyn 2012 kirjallisuus. 

Kun aloitin kirjan, en tiennyt, mitä odottaa ja ehkä siksikin kirja oli todella positiivinen yllätys. Tosin Tammen Keltainen kirjasto on siitä mukava kirjasarja, että sitä lukiessa harvemmin joutuu pettymään. Siksikin aion lukea samaa sarjaa enemmän jatkossa. 

Kirja kertoo Albaniasta. Maasta, josta kirjailija Anilda Ibrahimi on kotoisin. Myöhemmin Ibrahimi muutti Sveitsin kautta Italiaan (1997). 

Kirja alkaa siitä hetkestä, kun punainen morsian eli Saba-niminen nainen, tai pelkkä 15-vuotias tyttönen solmii avioliiton. Hän menee naimisiin Omerin kanssa, jonka entinen vaimo oli Saban sisko ja joka kuoli lapsivuoteeseen. Kirjassa kerrotaan myös Saban sisaruksista, joita on neljä veljeä ja neljä siskoa, sekä heidän äidistään Melihasta. Luku-ja kirjoitustaidottoman äidin suurin elämänhuoli on se, miten hän saa niin monta tytärtä edullisiin naimisiin.

Tytöt ovat kuin lasi: kun lasi särkyy, on turha yrittää liimata sirpaleita yhteen. Joten ennen kuin tyttäret särkyivät ja löivät särkyessään pirstaleiksi ennen kaikkea perheen kunnian, heille etsittiin aviomies jo nuorella iällä. Yhdelle kävi hyvin, toiselle huonommin. Useimmiten se oli onnen kauppaa. Eikö niin ollut sitä paitsi myös rakkausavioliitoissa?

Vaikka kaiken kaikkiaan pahinta, mitä pienessä kylässä voi tapahtua naiselle, on joutua muiden halveksimaksi kurvaksi ja naisten kunniaa vahditaan kalleimman omaisuuden tapaan, kylässä ehtii tapahtua kaikenlaista. Uusia ihmisiä syntyy, vanhoja kuolee ja sota tappaa välistä ihmisiä, esimerkiksi Saban kaikki veljet, paitsi yhden. Kuolemia seuraavat surut ja itkuvirret. Ja kaiken välissä ihmiset maineen menetyksen uhallakin raskastuvat, aloittavat suhteita muihinkin kuin tulevaan aviopuolisoonsa. 

Kirjan tapahtumissa on paljon kurjuutta, mutta kaikesta siitä huolimatta kirjassa on positiivinen ote elämään. Takakansiliepeessä kirjan kerrotaan olevan maagista realismia, ja kyllä tästä kirjasta tuli mieleen mm. Sadan vuoden yksinäisyys: sukupolvi toisensa jälkeen saapuu elämään, kokee elämän ihmeet ja kuolee pois, kuka minkäkinlaisen tapahtumaketjun seurauksena. Ja kuitenkin, elämä tuntuu ja näyttäytyy aivan ihastuttavana siinä välissä. Hieman erilainen ote kuin kotimaisessa sukupolvikurjuuskirjallisuudessa. Piristävän erilainen. 

Ja Albania, mikä sellainen maa muuten on? Aivan ihastuttavaa lukea maasta, josta ei ole paljon kuullut. Kirjassa sosialistisen Albanian, Enver Hoxhan aika, tuli esiin paitsi tavaroiden puutteen myös hassujen elämien kautta. 

Toinen osa kertoo Doran, Saban lapsenlapsen elämästä. Sulkeutuneessa, hieman modernimmassa, Albaniassa nähdään milloin kiinalaisia milloin sudanilaisia ystävyyskansalaisia. Traagiseksi elämän tekee se, että kun ystävyyskansalaiset oikeasti ystävystyvät, valtio kieltää heidän yhteiselonsa. 

Maamme oli outo: se avautui ja sulkeutui ja otti asukkaidensa kohtalon panttivangikseen. Rajojen ulkopuolelle jääneitä kulutti kaipuu johonkin, mitä he eivät voineet saada. Rajojen sisäpuolella oleville taas ei ollut varaa melankolian ylellisyyteen. Heitä kulutti aurinko heidän raataessaan pelloilla pakkotöissä, heitä kulutti kaivosten kuumuus: lyhyesti sanottuna elämä kulutti heidät loppuun. 

En osaa oiken kirjoittaa teoksen tapahtumista, sillä tavallaan niitä oli niin paljon: koko Albanian historia ja kaikkien ihmisten elämä, joka tavalla tai toisella kietoutui historian kulkuun. Toisaalta kirjassa ei ollut tapahtumia niin kovin paljon, siis ei sellaista perinteistä juonikaavaa, vaan tässä kuvattiin elämänmenoa läpi vuosien ja vuosikymmenien. 

Mutta tästä kirjasta voi sanoa, että se oli aivan loistava kirja siinä mielessä, että se oli taitava kertoessaan erään maan historiaa elävästi. Ibrahimi kirjoittaa lennokkaasti ja on aivan suurenmoinen taito kirjoittaa kiinnostavasti maasta, josta lukija ei oikein tiedä mitään. 

Hieno kirja, suosittelen! 

Arvioni: + + + ½.

Kirjan on lukenut ja siitä kirjoittanut myös 

Leena Lumi, Sanna

ja 

Norkku.

  

Tsemppaava blogiystävä

Norkku laittoi minulle tällaisen ihastuttavan tunnustuksen. Kiitos Norkku, jolta  olen saanut monen monta hienoa vinkkiä sellaisiin kirjoihin, joita en olisi muuten koskaan löytänyt, ja muutenkin kaikkea kivaa elämääni. 

Laitan tunnustuksen eteenpäin sellaisille blogi-ystäville, jotka jaksavat käydä kommentoimassa ja piristämässä minua, satoi tai paistoi ♥ ja joista osa on ollut jossain vaiheessa elämässäni mukana tietämättään ja tietämättäni. Maailma on pieni, eikä sitä koskaan tiedä, kuka tulee mistäkin esiin uudelleen. 

Maria, Sinisen linnan kirjastosta 

Valkoinen kirahvi Opuscolo-blogista

Anna Elina vielä yksi rivi -blogista

Paula, Luen ja kirjoitan -blogista

Lumiomenan Katja, 

ja 

Booksy, Booking it some more -blogista.

KIITOS! Tuotte valoa ja iloa syksyn pimeyteen! 

Syksy

Syksy on hieman vaikeaa aikaa minulle. 

Tuntuu, että jokaisena syksynä vähän kuolee, ja että jokaisena keväänä syntyy vähän kuin uudelleen.

Syksyn alkavan pimeyden alkaa vähän kerrassaan huomata niinä iltoina, kun kotiin palaa hieman myöhemmin. 

Ja syksyn alkavan kylmyyden huomaa niinä aamuina, kun pitää lähteä hieman aiemmin. 

Ja varsinkin niinä aamuina ja niinä iltoina, jolloin ei ole liikkeellä yhtään tavallista aiemmin taikka myöhemmin, huomaa, että syksy on täällä.

Estääkseni syksyn melankoliaan joutumista ja niiden synkkien ajatusten ajattelemista, että pimeys ja kylmyys jatkuu ja pahenee vielä monta kuukautta tästä eteenpäin (ei saa ajatella, kuinka monta!!!) yritän kasata, kiertää ja viritellä syksyyn ansoja, ettei aikaa ajattelemiseen olisi. 

Syksyllä jään helposti sohvannurkkaan, käperryn ja kaivaudun. 

Monen mielestä se onkin parasta syksyssä, että voi vaan olla kotona kerällä kuin kotikissa, mutta itseäni oman kodin nurkat ahdistavat. 

Ei niin, ettenkö minäkin välillä tykkäisi olla kotona, mutta jos ei mene mihinkään välillä, ei voi mihinkään palata. 

On pakko päästä pois, maailmaan, elämään mukaan. 

Kesällä pystyn fiilistelemään aivan jokaisessa nurkassa. Olen vähään tyytyväinen, minulle riittää aurinko. 

Syksyllä elämäniloa on vaikeampi löytää, täytyy lähteä sitä etsimään. 

Oikeastaan jo se suunnitteleminen on kivaa. 

Ihan joka paikkaan en tule ehtimään, enkä aio stressiin asti juoksemisten kanssa panikoitua. 

Sinne, minne ehtii, voi mennä.

Mukavaa on, että on tarpeeksi monta vaihtoehtoa. 

Päätin aloittaa opiskelut. Tekemäni työ on "ihan mukavaa", mutta aina pitää harkita suunnitelma-beetä. Oikeastaan ihan mielenkiinnosta availen ovia. Lauantaina istuin tunnilla ja muistin, miten ihanaa on, kun joku toinen puhuu ja voi vaan kuunnella. Tykkäsin kyllä tyylistä: historiaa voi tarkastella monesta eri näkökulmasta, ja kirjallisuuskin voi ammentaa niin monia eri asioita eri lukijoille. Mielenkiintoista, että nuo kaksi asiaa voi saada myös yhdistetymään aivan muuhun asiaan. Siihen kolmanteen, jota menin opiskelemaan. 

Ehkä opiskelen myös jotain muuta. Kieliä. Kielet ovat ihania ja on niin pitkä aika siitäkin, kun viimeksi opiskelin uusia sanoja. Samalla voi haaveilla, että onkin siellä jossain, toisaalla, jossa on lämmin ja jossa ihmiset puhuvat joka päivä sitä hassua kieltä, jota itse en ymmärrä ollenkaan. Mutta haluaisin. 

Lapset, niiden ehdoilla mennään, kuten aina ennenkin. Nyt vain hieman helpommin kuin ennen. Isompi lukee, laskee ja menee jo hieman itsenäisemmin kuin aiemmin. Pienempi hieman hiljemmin, kun huomasi, että aina ei voi pudota ehjin nahoin korkealta. 

Pitää miettiä, miten oman elämän saa yhdistettyä lasten elämään hieman uudella tavalla. Suunnitelmia on siihenkin, en tiedä vielä onnistuuko. 

Ja vaikka neulomisen jätän toisille (siis jos en löydä upeaa lähipuuta meidän metsästä), niin viimeisen, muttei vähäisimmän, ilon tuovat syksyyn kirjat. Lukeminen ja niin, sinne sohvaan käpertyminen. 

Lumiomenan Katjalla oli ihana keltaisten kirjojen lukuviikko. Hieno idea, koska keltainen kirjasto on hieno sarja. Itselläni on kesken, lainassa ja omana joitakin kirjoja Tammen Keltaisesta kirjastosta, ja yritän niitä tässä syksyn keltaistuessa lueskella: 

* Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (on tällä hetkellä se keskeneräinen)
* Peter Hoeg: Norsunhoitajien lapset
* Kerstin Ekman: Sudentalja-trilogia (öh, vieläkin)
* Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Palaan näihin, toivottavasti pian! Juuri nyt, kun luonnossa on keltaista.

Melkein Helsingissä kun asun, on täällä kaikkea kivaa syksyn iltoihin, ja vielä valoisiin päiviin. Se kaikki kiva pitää vain huomata.

Rakkautta ja anarkiaa -festivaali esittää taas kymmenen päivää elokuvia, mutta ainoastaan yhden Bollywood-leffan, Love Rebels. Onneksi sitä tähdittää ihan kivan näköinen Arjun Kapoor. Valoa, väriä ja ihan varmasti ääntä (ankeaan) syksyyn!   

No, siinäpä se, syksyn kestämisen resepti. 

Heli Slunga: Orjan kirja

Heli Slungan Orjan kirja (2012, WSOY) sattui silmiini ja lähti luettavaksi aivan sattumalta. Onhan tässä hieman provosoiva kansi, että ei tätä teosta aivan voi olla huomaamattakaan. Sisältö oli kuitenkin myös muuta kuin mitä voisi päätellä kannen perusteella. Tai olihan kirjan sisältö myös sitä, mitä kansikuvassa luvataan, mutta paljon muutakin!

Myönnän, luen (liian) vähän runoja, mutta sitten kun luen, ylllätyn aina iloisesti. Onkohan runoilla korkeampi kynnys päästä julkaistuksi, sillä niin monesti uuden proosakirjailijan / romaanin löytymisen jälkeen olen pettynyt, mutta aika harvoin (itselleni) uuden runoilijan / runoteoksen myötä joudun pettymään. Koska vaikka luen runoja harvoin, valitsen lukemani runoteokset aivan satunnaisesti. 

Heli Slunga on syntynyt 1980 ja julkaissut kaksi muutakin runoteosta: Varjomadonna (2009) ja Jumala ei soita enää tänne (2008). Täytyy jossain vaiheessa tutustua muihinkin teoksiin ehdottomasti. 

Orjan kirja vakuutti minut hyvyydestään ja myös siitä, että runoja kannattaa lukea. Vaikka ensimmäiset runot saivatkin minut miettimään, että pitäisikö tässä teoksessa olla yläikäraja ja siinä oli ehdottomasti tarpeeksi (liikaa?) sellaisia sanoja kuin masturbaatio, hiki, lika, liima, sylki, Che Guevara jne., aika pian runoissa palattiin ns. maanpinnalle ja keski-ikäistyvänkin naisen kieleen mukavammille alueille. Se tapahtuu Pariisissa: 

keskellä Pariisia, tunget

kalleimman konditorian tuulihattua suuhusi, ja 

Pam!                seisotkin hillasuolla 

neljäntuulenlakki aivokuorellasi

Runoissa tästä eteenpäin yhdistyykin sopivassa, joskus aika yllättävässä, suhteessa banaalit sanat ja hetket maanläheiseen ja lappiseen maisemaan. Runoissa on monta eri teemaa ja aihetta, ja jos jossain liikutaankin kovasti halausten ja eritteiden maailmassa, niin sitten palataan taas ns. normaaliin elämänmenooon. Runo Palveluammatti miellyttää ja ärsyttää jokaista, joka on tehnyt orjan(?) työtä missä tahansa asiakapalvelussa, ja sitten taas laajemmin runo kertoo maailmanmenosta: jokainen on korvattavissa, kun vain löytyy kuulakärkikynä, jolla sinun nimesi viivataan yli.

Slunga ottaa esiin Kantelettaren, josta poimii naimisiin menneen naisen runon ja vastaa siihen: Aviomiehelle tms. -runollaan. 

Voidaanko yksin minua syyttää mieliteostasi:

huushollaajan sijasta otit luksushuoran

vaikka olit köyhä mies, eikä sinulla ollut varaa

vaimon lisäksi kokkiin, lastenhoitajaan, siivoojaan

ja puutarhuriin. Hädin tuskin kampauksiin!

Miten ahne voi köyhä mies olla?

Välillä mennään paitsi kansanrunojen myös vanhojen lorujen mukaan, hieman muuttaen: 

körökörö kirkkoon, pirihuoran penkkiin

ja välillä taas runoissa ollaan kovan kielenkäytön takana kuitenkin varsin eksyneitä, pieniä ja rakkaudennälkäisiä: 

Hämärtyvässä illassa, näyteikkunoiden ja katulamppujen katkussa

tuijotan vastaantulevia, mietin, voisiko tuosta

muovikassia kantavasta, tuosta popliinitakkisesta, 

tai tuosta, joka ulkoiluttaa pientä koiraa, 

olla mieheksi johon voisin takertua

imukupeilla ja koukuilla, kynsillä ja huulilla

vai katsoisiko hänkin liikaa pornoa, 

unohtaisi suudella ennen töihin lähtöä - -  

Herkkyys ja kovuus sekoittuvat runoissa, samoin kuin maailmannaiseus ja omat juuret. 

Runoissa on raakoja sanoja, pehmeitä ajatuksia, huumoria ja vakavuutta. Ihan kaikkea oikein sopivalla tavalla, niin että tätä oli nautinto lukea. 

Suosittelen syksynkin hetkiin! 

Aiemmin lukeneita: 

Leena Lumi ja Noora.

Heli Slungan hienot omat sivut.