Timo Parvela & Jari Sinkkonen: Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille

Timo Parvela & Jari Sinkkonen: Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille (2011, WSOY) osui silmiini taas kirjaston pikalainoista (vaikka tämä siis on julkaistu jo vuosi sitten). Itse asiassa haluiasin lukea Sinkkosen Elämäni poikana -teoksen, mutta koska Sinkkosen julkisuuskuva on kovin pehmoisen myönteinen, päätin lukaista myös Kouluun! -kirjan. Onhan  meillä sekä poika että ekaluokkalainen. 

Kouluun! -teos on todellakin ekaluokkalaisen vanhemmille kirjoitettu kirja, jossa kerrotaan esimerkkien avulla, mitä koulussa tapahtuu. Sellaiselle vanhemmalle, joka on irtaantunut koulumaailmasta, tämä kirja on todellakin ensiarvoisen tärkeä tietopaketti: mitä tarkoittaa KiVa-koulu, mikä on ops, mikä on oppilashuolto jne. Sellaiselle, joka tietää koulun rakenteen, on paljon tietoa siitä, minkälainen on lapsen kehitys ja milloin pitäisi huolestua lapsen koulunkäynnistä, ja milloin ei tarvitse huolestua. Ote teoksessa on rauhoitteleva: ei hätää, vaikka lapsi ei ole oppinut kaikkea, mitä opsissa kuvaillaan, eikä mitään hätää, vaikka lapsi olisi oppinut kaiken opsista, hänellä on varmaan jollain toisella osa-alueella jotain muuta opittavaa. Teoksen sanoma on se, että sekä hyvät että huonot pärjäävät koulussa, koska siellä pyritään tasoittamaan koululaisten erot. 

Luen kirjaa sekä vanhempana että vähän peruskoulua opettajanakin tuntevana, eikä kirja aivan täysin minua rauhoita. Tiedän, mitä tasapäistäminen tarkoittaa käytännössä sitten, kun oppilaiden taso ei olekaan tasoittunut vuosien aikana, vaan kasvanut entisestään. 

Tiedän myös, että meillä Suomessa on yksi maailman aivan parhaista koulusysteemeistä, sillä koulu ei ole vain tiedonsyöttäjä, vaan se opettaa oppimaan. Vaikka kirjassa kirjoitetaan ehkä hieman negatiiviseen sävyyn siitä, että Suomessa opetetaan ihmisiä, ja jo lapsia, omatoimisuuteen, niin juuri siksi minusta suomalainen koulu on niin hyvä. Suomen menestykseen PISA-tutkimuksessa kirja antaa muuten uuden näkökulman (tai itse en ole siihen aiemmin törmännyt): Suomessa koulu aloitetaan juuri sopivan ikäisenä. 

Pojan äitinä minua kirjassa kiinnostaa tietysti se kohta, jossa Sinkkonen kirjoittaa pojista ja tytöistä ja koulusta. Onneksi Sinkkonen muistuttaa, että kyse on tilastollisista pojista, joihin hän itse esimerkiksi ei sopinut ollenkaan. Poikien ja tyttöjen koulueroja selitetään kirjassa testosteronilla, poika-aivoilla ja isien poissaolona koulusta. Kannattaa vilkaista vanhempainillassa, kuinka monta isiä ja kuinka monta äitiä siellä onkaan. Opettajathan nyt ovat useimmiten naisia. 

En usko, että sain täydellistä vastausta siihen, miksi pojat ja tytöt viihtyvät koulussa eri tavoin, tähän asti meillä on sekä poikaa että tyttöä kiinnostanut uusien asioiden oppiminen aivan yhtä paljon. Kiinnostavaa oli lukea, miten tyttöjen ja poikien piirustukset eroavat toisistaan: kun tytön piirtävät kukan, jota kaikki ihastelevat, pojat piirtävät sotkuisen kuvan, jossa liike ei ole pysähtynyt. Kuinka moni kehuu tätä sotkulta näuttävää suttua samoin sanoin kuin sitä nättiä kukkaa?

Minusta kirjassa ja Sinkkosen jutuissa on hienoa, että hänellä on muu kuin sukupuolineutraalikuva poikien ja tyttöjen maailmaan. Pojan ja tytön äitinä voi vain todeta, että tytön kanssa on niin helppo olla, koska ajatustavan voi niin helposti ymmärtää, kun taas pojan ja pojan kavereiden leikkejä on joskus naisen näkökulmasta vaikea aivan täysin ymmärtää. 

Nahisteluun, joka on varsinkin ollut sellainen asia, jota en ole itse voinut käsittää vanhempana enkä välituntivalvojana, Sinkkonen ottaa kantaa näin: 

Kaikkein selvin erotusdiagnostinen piirre tappelun ja nahistelun välillä on, että nahisteleminen ei kiinnosta ketään, mutta tappelijat saavat heti yleisöä. Tappelussa kasvot ovat kurtussa ja ne punoittavat toisinaan, kun nahistelijoita vaan naurattaa. - - Tappeleminen erottaa osapuolet, mutta nahistelu lujittaa kaveruussuhdetta.

Kirjassa painotetaan sitä, että pienten koululaisten itsetunnon pahin vihollinen on häpeä ja suurin ystävä huumori. Olen itse ratkaissut monesti asian niin, että teen ensin itseni naurunalaiseksi, jolloin lapsen tai nuoren ei tarvitse pelätä niin paljon sitä, että joutuu häpeään, esimerkiksi jos vastaa väärin. Muistan itse koulusta, miten kammottavaa se oli, kun vastasi tai teki jotain väärin. En muista, että kovin monesti koulun tunneilla olisi ollut kovinkaan rentoa, tai että olisi kannustettu tekemään asioita toisella tavalla. Myös kotona toimii ihan järjettömän hyvin, että vanhempi sanoo jotain tyhmää. Lapsista ei ole ollut mikään niin hauskaa kuin nauraa äidille, joka väsyneenä sanoo lapselle, että sulla on kädessä hieno leppäkortti. Sen jälkeen ollaan voitu nauraa lastenkin hölmöille jutuille (ainakin joskus). Toivon, että omat lapseni kestävät paremmin väärin vastaamisen kuin itse aikoinani. En muutenkaan pidä häpeän-kulttuurista tai siitä, että epäonnistuminen nousemaan yhteiskunnan merkkipaikoille olisi häpeällistä.  

Kirjassa on paljon asioita, joita aloin pohtia, tai joista tuli mieleen ajatuksia monesta eri paikasta. Ahmin kirjaa, ja välillä olisin janonnut lisää pohdintaa kirjassakin, esimerkiksi Amy Chua, tiikeriäiti, mainitaan, mutta juuri kun minun mielestäni päästään asiaan, Chuan opit heitetään roskiin, ja todetaan, että kyllä suomalaiset, täysin erilaiset menetelmät, ovat tuottaneet meille hyvät PISA-tulokset. Sitten taas toisaalta kirjassa on hienoja esimerkkejä tilanteista, joissa näytetään, millainen voi olla opettaja, oppilas tai niin, vanhempi. Opettajien erilaisuudesta on hieno esimerkki Tuomas Kyrön haastattelussa kertoma: toinen opettaja kertoi Kyrölle, että "hänestä ei koskaan tule yhteiskunnan täysiarvoista jäsentä", kun taas toinen hieman myöhemmin sanoi: "olet fiksu jätkä, miksi käyttäydyt kuin idiootti?". Kumpikohan toimi paremmin? 

Vaikka kirjassa loppuosassa kerrotaankin myös oikeasti vaikeista tapauksista, niin minusta on hienoa, että siinä kuitenkin keskitytään ns. normaaleihin opettajiin, oppilaisiin ja vanhempiin. Ja tosiaankin myös vanhempiin, jotka eivät aina välttämättä tajua, että oma toiminta ja asenne vaikuttaa suoraan omiin lapsiin. Timo Parvela kertoo esimerkin, jossa hänen poikansa luokan vanhemmat kokoontuivat keskustelemaan yläasteen ongelmatilanteista, puhuivat lastensa kanssa ja toimivat yhteisrintamassa opettajan kanssa. Tilanne parani. Tiedän, että on myös toisenlaisia kokoontumisia, joissa vanhemmat eivät ole samaa mieltä opettajien kanssa. 

Tämä kirja onkin sellainen, että sen toivoisi moni tavalliseksi itsensä mieltävä vanhempi lukevan ja miettimään, että onko omassa asenteessa paranamisen varaa? Voisiko joskus vaikka ihan luottaa opettajan ammattitaitoon? 

Jäin miettimään teoksen lukemisen ja oman ekaluokkaiseni vanhempainillan jälkeen sitä, että miten koululainen väsyy koulussa niin helposti? Kirjassa kerrottiin, että vanhemman tehtävä on katsoa, että lapsi nukkuu tarpeeksi. Minusta siinä olisi voinut painottaa vielä enemmän unen merkitystä, mutta myös sitä, että lapsen (ja nuoren) pitää syödä oikein ja liikkua vapaa-ajalla. Jotenkin turhan monesta suunnasta tulee viestiä siitä, että lapsen ei tarvitse harrastaa mitään. Olen aivan samaa mieltä, että lapsella ei tarvitse olla joka ilta ohjattua harrastusta, mutta eri mieltä siitä, että lapsen ei tarvitse harrastaa mitään, harrastaa voi omassa pihassakin kaikenlaista. Leikkiminenkin on usein liikkumista ja harrastamista. 

Mietin sitä, että jos pojat kaipaavat liikkumista ja ovat biologisesti suuntautuneita juoksemaan ja liikkumaan, niin eivätkö harrastukset juuri voisi olla se paikka, jossa liikkumisen ilo yhdistyy sääntöjen noudattamiseen? Voin vannoa, että yksikään jalkapalloseuroista, joissa lapseni ovat olleet (niitä on aika monta, koska valitaan aina lähin ja ollaan muuteltu), ei ole tappotahtinen huippujen tekijä. Päinvastoin, joskus järjestystä voisi olla enemmänkin. Aika nuori lapsi nimittäin tajuaa siellä liikunnan pyörteissä, että kun asian tekee järjestyksen ja sääntöjen mukaan eli niin kuin valmentaja neuvoo, tulos paranee. Pallo  menen joskus maaliin, jos syötät kaverille, niin kuin valmentaja on sata kertaa neuvonut.  

Lopuksi vielä kirjan takakannen sitaatti: 

Ekaluokkalainen on hellyttävä pakkaus.

Aivan varmasti on, samoin kuin jokainen yläasteikäinen nuori on aivan mahtava tyyppi, mutta koulu on kuitenkin paikka, jossa niihin naperoihin ja nuoriin pitäisi saada taitoa ja tietoa sisään tavalla tai toisella. Onhan siinä haastetta, kun yksi ihminen on tekemisissä parinkymmenen koulualokkaan ja heidän vanhempiensa kanssa. Itse en voi kuin arvostaa jokaista peruskoulun opettajaa, joka jaksaa tehdä työtään. Tiedän, että se on tosi väsyttävää ja rankkaa. (Ihan selvennyksenä, että itse en kuulu oman arvostukseni joukkoon =)

Muiden ekaluokkalaisten vanhempien (ja muidenkin) lukemana:

Katja/Lumionena, jonka postauksesta voitte käydä tsekkaamassa, miten eroaa tytön ja pojan koulureppu... voiko tuosta spideristä ja kultaisestanoutajasta mitenkään puhua samoin sävyin ;D 

Maria /Sininen linna, 

Valkoinen kirahvi.