Anilda Ibrahimi Punainen morsian

Anilda Ibrahimin Punainen morsian (2010, Tammi, alkuperäinen teos Rosso come una sposa 2008, suomentanut Helinä Kangas) kuuluu sarjaani Tammen keltainen kirjasto ja samalla Eurooppa-haasteeseen. Sekä myös epätoivoiseen yritykseeni lukea vähän vanhempaa kirjallisuutta. Joo, tiedän, kaksi vuotta ei ole kovin vanhaa, mutta vanhempaa kuin syksyn 2012 kirjallisuus. 

Kun aloitin kirjan, en tiennyt, mitä odottaa ja ehkä siksikin kirja oli todella positiivinen yllätys. Tosin Tammen Keltainen kirjasto on siitä mukava kirjasarja, että sitä lukiessa harvemmin joutuu pettymään. Siksikin aion lukea samaa sarjaa enemmän jatkossa. 

Kirja kertoo Albaniasta. Maasta, josta kirjailija Anilda Ibrahimi on kotoisin. Myöhemmin Ibrahimi muutti Sveitsin kautta Italiaan (1997). 

Kirja alkaa siitä hetkestä, kun punainen morsian eli Saba-niminen nainen, tai pelkkä 15-vuotias tyttönen solmii avioliiton. Hän menee naimisiin Omerin kanssa, jonka entinen vaimo oli Saban sisko ja joka kuoli lapsivuoteeseen. Kirjassa kerrotaan myös Saban sisaruksista, joita on neljä veljeä ja neljä siskoa, sekä heidän äidistään Melihasta. Luku-ja kirjoitustaidottoman äidin suurin elämänhuoli on se, miten hän saa niin monta tytärtä edullisiin naimisiin.

Tytöt ovat kuin lasi: kun lasi särkyy, on turha yrittää liimata sirpaleita yhteen. Joten ennen kuin tyttäret särkyivät ja löivät särkyessään pirstaleiksi ennen kaikkea perheen kunnian, heille etsittiin aviomies jo nuorella iällä. Yhdelle kävi hyvin, toiselle huonommin. Useimmiten se oli onnen kauppaa. Eikö niin ollut sitä paitsi myös rakkausavioliitoissa?

Vaikka kaiken kaikkiaan pahinta, mitä pienessä kylässä voi tapahtua naiselle, on joutua muiden halveksimaksi kurvaksi ja naisten kunniaa vahditaan kalleimman omaisuuden tapaan, kylässä ehtii tapahtua kaikenlaista. Uusia ihmisiä syntyy, vanhoja kuolee ja sota tappaa välistä ihmisiä, esimerkiksi Saban kaikki veljet, paitsi yhden. Kuolemia seuraavat surut ja itkuvirret. Ja kaiken välissä ihmiset maineen menetyksen uhallakin raskastuvat, aloittavat suhteita muihinkin kuin tulevaan aviopuolisoonsa. 

Kirjan tapahtumissa on paljon kurjuutta, mutta kaikesta siitä huolimatta kirjassa on positiivinen ote elämään. Takakansiliepeessä kirjan kerrotaan olevan maagista realismia, ja kyllä tästä kirjasta tuli mieleen mm. Sadan vuoden yksinäisyys: sukupolvi toisensa jälkeen saapuu elämään, kokee elämän ihmeet ja kuolee pois, kuka minkäkinlaisen tapahtumaketjun seurauksena. Ja kuitenkin, elämä tuntuu ja näyttäytyy aivan ihastuttavana siinä välissä. Hieman erilainen ote kuin kotimaisessa sukupolvikurjuuskirjallisuudessa. Piristävän erilainen. 

Ja Albania, mikä sellainen maa muuten on? Aivan ihastuttavaa lukea maasta, josta ei ole paljon kuullut. Kirjassa sosialistisen Albanian, Enver Hoxhan aika, tuli esiin paitsi tavaroiden puutteen myös hassujen elämien kautta. 

Toinen osa kertoo Doran, Saban lapsenlapsen elämästä. Sulkeutuneessa, hieman modernimmassa, Albaniassa nähdään milloin kiinalaisia milloin sudanilaisia ystävyyskansalaisia. Traagiseksi elämän tekee se, että kun ystävyyskansalaiset oikeasti ystävystyvät, valtio kieltää heidän yhteiselonsa. 

Maamme oli outo: se avautui ja sulkeutui ja otti asukkaidensa kohtalon panttivangikseen. Rajojen ulkopuolelle jääneitä kulutti kaipuu johonkin, mitä he eivät voineet saada. Rajojen sisäpuolella oleville taas ei ollut varaa melankolian ylellisyyteen. Heitä kulutti aurinko heidän raataessaan pelloilla pakkotöissä, heitä kulutti kaivosten kuumuus: lyhyesti sanottuna elämä kulutti heidät loppuun. 

En osaa oiken kirjoittaa teoksen tapahtumista, sillä tavallaan niitä oli niin paljon: koko Albanian historia ja kaikkien ihmisten elämä, joka tavalla tai toisella kietoutui historian kulkuun. Toisaalta kirjassa ei ollut tapahtumia niin kovin paljon, siis ei sellaista perinteistä juonikaavaa, vaan tässä kuvattiin elämänmenoa läpi vuosien ja vuosikymmenien. 

Mutta tästä kirjasta voi sanoa, että se oli aivan loistava kirja siinä mielessä, että se oli taitava kertoessaan erään maan historiaa elävästi. Ibrahimi kirjoittaa lennokkaasti ja on aivan suurenmoinen taito kirjoittaa kiinnostavasti maasta, josta lukija ei oikein tiedä mitään. 

Hieno kirja, suosittelen! 

Arvioni: + + + ½.

Kirjan on lukenut ja siitä kirjoittanut myös 

Leena Lumi, Sanna

ja 

Norkku.