Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja (2012, Otava) on hieman erilainen Rannelan-nuortenkirja kuin mitä olen kirjailijalta aiemmin lukenut.

Tässä kirjassa on vain 110 sivua, mutta asiaa sitäkin enemmän. Kirjan takakannessa kerrotaan, että siinä on 19 kosteaa, todenmakuista juttua nuorten elämästä. 

Suurimmassa osassa kirjoituksista keskeisessä osassa onkin alkoholi: on yksinhuoltaja-alkoholistin tytär, joka listaa asioita, joiden avulla pärjätä 18-vuotiaaksi, kunnes voi muuttaa kotoaan pois; on nuori poika, joka saa rohkeutta viikonlopun bileisiin alkoholista; on tyttöjä, jotka käräyttävät netissä viinakuskiksi lupautuneita ja on niitä nuoria, jotka mokailevat kännissä. 

Kaikki kirjoitukset ovat ahdistavia. Niissä kerrotaan, missä kaikessa nuoren elämä voi mennä vikaan ja lukijalle syötettävä sanoma on kutakuinkin sama kuin Jukka pojan laulussa Älä tyri nyt: 

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt
Älä antaudu angstin valtaan
Jengi pykinyt, on huolella leikkinyt
kuoleman kanssa jo vuosia nyt

Käy koulut ja hanki pätevyys,
et voi panna sitä päihteiden syyks,
ettet pystynyt pitämään rotia.
Vaikket nyt kestä sun kotia,
mee eteenpäi ku sotilas

Yhden promillen juttuja on täysin erilainen kuin aiemmin Rannelalta lukemani teokset, enkä ole varma, onko se hyvä asia. Rannelan teos oli tosiaankin ahdistava. Sisäinen äikän maikkani kyllä seuloi kirjasta helposti tekstit, joita voisi helposti käsitellä äidinkielen tunneilla. Sinällään teoksen teksteistä voisi ottaa käsiteltväksi oikeastaan minkä vaan tekstin, jonka pohjalta voisi miettiä tekstin rakennetta tai itse aihetta. 

Tärkeistä asioistahan Rannela kirjoittaa, ja tuo esiin sen, mikä yritetään perheisiin piilotella. Sinällään aivan ajankohtainen asia, mutta välillä minulle tuli sellainen kummallinen olo, että ovatko tekstit valistusta ja että kenelle. Koska itse olen tällainen keski-ikäistyvä naishenkilö, aloin miettiä, että valistetaanko tällä kirjalla nyt esimerkiksi vanhempia siitä, millainen nuorten maailma on. Ainakin välillä tuntui, että itse luin tekstejä kulmakarvat koholla: että tuollaistako nuorten maailma oikeasti on. No, siis olenhan itsekin toki ollut nuori ja viettänyt aika vapaata elämää, käynyt parit Ruotsin-risteilyt läpi, tuntenut olevani maailman ujoin ja hiljaisin ihminen - eikä maailma nyt niin kovin ole muuttunut omista nuoruuteni ajoista. Mutta välillä tuntui, että en halua muistaakaan, minkälaista elämä nuorena voi olla. Koska en nyt aivan ole varma, miten nuoret ottavat kirjan, niin kiinnostuneena luin 18-vuotiaan kirjablogistin tekstin samasta kirjasta. Sattumalta luin viikonloppuna myös Ylen sivuilta kiinnostavan kirjoituksen siitä, mitä nuoret haluavat lukea: pääsääntöisesti he haluavat viihtyä kirjojen parissa. 

Itse viihdyin paremmin Rannelan kolmen aiemmin lukemani teoksen:

Goa, Ganesha ja minä, 

Amsterdam, Anne F. ja minä 

ja 

Jäämeri, jäähyväiset ja minä 

parissa, koska niissä oli huumoria, tapahtumia, juonenkäänteitä ja kuitenkin kaikkea kiinnostavaa esim. historiasta, erilaisista kulttuureista ja ihmissuhdepohdintaa. Enkä jaksa olla mainitsematta juuri lukemaani Emmy Abrahamsonin Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä, jossa oli myös humoristinen sävy, mutta tapahtumissa ja sanomissa sisältöä. 

Ymmärrän kyllä, että vakavien aiheiden nuortenkirjoille on aikansa ja paikkansa, mutta silti mietin, että kenelle ne on kirjoitettu? Sille alkoholistin lapselle, että tämä kestäisi vai sille nuorelle, joka ei tiedä, minkälaista kaverin kotona on, vai sille aikuiselle, joka ei enää  muista, minkälaista on olla nuori? Tuohon jälkimmäiseen vastaukseen kallistuin tekstin Kolme tarinaa unohdetusta tytöstä nimeltä Christiane F. -jälkeen, joka kertoo tytöstä, joka selvisi elämästä fiktiivisen hahmon, Christiane F:n ansiosta. Muistatteko sen kirjan / elokuvan, joka kertoi Huumeasema Zoosta ja sen huumenuorista? En minäkään muistanut, ennen kuin luin tekstin (täällä traileri) ja sitten muistin. Rannela joutuu hieman selittelemään nykynuorelle lukijalle tarinaa, enkä tiedä, miten tämä uppoaa lukijaan, jolla ei ole muistikuvaa nuorista narkkareista, mutta samalla mietin, miten ah, loistavat tunnit tästä saisikaan tehtyä yläasteelle, intertekstuaalisuus jne. Mutta sitten mietin, että tästä olisi saanut loistavan kirjankin, vähän samaan tyyliin kuin nuo edellä mainitsemani kolme kirjaa: "Berliini, Christiane F. ja minä". 

Eniten minua siis taisi häiritä se, että en aivan ymmärtänyt, mikä oli kirjan tarkoitus ja kenelle se oli suunnattu (paitsi koulun kirjallisuustunneille). Muuten varmasti Suomesta löytyy nuoria, jotka tunnistavat itsensä tarinoista. Ja vaikka nykynuoriso on tietysti (muka) keksinyt kaikki pahisjutut itse, niin uskallan väittää, että tästä tunnistaa myös aiempi sukupolvi itsensä ja hölmöilynsä. Hienostihan Rannela kirjoittaa. 

- Olenko minä sinun mielestäsi alkoholisti? sinä nauroit. 

Ei ihminen, joka juo viinipullon päivässä ja kirkkaan pullon viinaa viikonloppuna ja nappailee kymmeniä erivärisiä pillereitä ja polttaa kaksi norttiaskia päivässä, ole päihteiden väärinkäyttäjä. 

Vaan jotain muuta, jolle ei ole edes sanaa.   

Arvioni: + + + ½.

Ja toivomus, että lapset ja nuoret säästyisivät monelta teoksessa esiintulevalta pahalta.