Nura Farahin Aavikon tyttäret (2014, Otava) kiinnosti minua valtavan paljon heti kun huomasin kirjan tulevaksi. Mediassa Nura Farah on ollut huomion kohteena ja monessa paikassa Farahista kirjoitettujen juttujen kommenttiosioissa on palattu ikuisuuskeskusteluun siitä, kuka sopeutuu Suomeen ja miten ja miten pitäisi. En jaksa ottaa asiaa sen enempää esille kuin Demari-lehden jutusta, jossa Farahin kerrotaan olleen 10 vuotta laborantin työssä, johon on opiskellut ja aktiivinen myös politiikan saralla. Tämänkin jutun lopussa kommenteista saa lukea tällaista:
Toivottavasti menestyt kirjoittelussasi ja... että siinä on todella jotain kirjoitettavaa... että opit siinä samassa ymmärtämään meitä suomalaisia... että hyväksyt sen mihin olet ryhtynyt etkä odota toisten tulevan vastaan siinä... että he eivät ole kanssasi samalla rajojen rikkomisen toiviomatkalla... että rajojen rikkominen on vain omien rajojesi rikkomista... että rajojesi rikkominen edellyttää myös itseltäsi kykyä muuttua.
Nura Farah on siis tullut 13-vuotiaana Somaliasta Suomeen ja opiskellut suomen kielen, päättänyt peruskoulun kasin keskiarvolla, opiskellut laborantiksi ja kirjoittanut kirjan, jossa päähenkilö on rajoja rikkova beduiinityttö. Mielestäni Nura Farahin jutun otsikossa aivan aiheellisesti kysytään, että miten pitkään täytyy kantaa mamu-leimaa otsassa? Ilmeisesti se ei kuitenkaan riitä, että elää maassa maan tavalla: opiskelee kielen ja ammatin, käy töissä ja vielä siinä ohessa tekee kirjailijan töitä.
Uuden suomen kommenteissa olevaa keskustelua en jaksa sen enempää kommentoida, koska keskustelussa käydään läpi sitä samaa keskustelua, jota Farah haluaa myös kirjassaan tuoda esiin ja miettiä taustaa samoille kysymyksille: miksi Somalia ajautui sisällissotaan, miksi somalialaiset tulevat niin huonosti toimeen keskenään ja mikä on heidän taustansa.
****
Aavikon tyttäret kertoo Khadijasta, tytöstä, joka elää isättömänä aavikolla äitinsä ja veljensä kanssa. Äiti kaipaa miestänsä ja hänen huolenaiheensa on se, miten suvun nimi jatkuu. Huolenaiheet kasvavat sitä mukaa, kun tytär kasvaa: miten hänen kunniansa saadaan säilytettyä ja miten hänet saada hyviin naimisiin? Khadija itkee itsekseen, koska hän haluaisi olla poika. Tyttärenä hän ei koe olevansa arvokas, ja äiti arvostaa aina ensin poikaansa. Khadija keksii, että voi opetella ja keksiä runoja, ja hänestä tulee runonlaulaja.
Vaikka Khadija osaakin jotain, mitä muut naiset eivät, hänen elämänsä turva on kuitenkin avioliitto. Kirjassa kuvataan melkoisen konkreettisesti, minkälaisia vaaroja lampaiden ja kameleiden kaitsijoilla on, varsinkin naispuolisilla, ja avioliitto pelastaa Khadijan näiltä uhilta.
Khadijan tulevalla aviomiehellä on jo vaimo, Khadijasta tulee kuitenkin se vaimo, joka synnyttää miehelleen jälkeläisiä. Naisten välit eivät ole aluksi hyvät, mutta hekin löytävät yhteisen elämän sävelet.
Joka ilta Khadija ja Luul istuivat nuotiolla ja jakoivat elämänkokemuksiaan ja kohtalon mullistuksia. He vaihtoivat ajatuksiaan ja löysivät yhteisen sävelen. Luul oli onnellinen että joku kuunteli häntä, että joku välitti ja oli kiinnostunut hänen ajatuksistaan ja tunteistaan.
Somaliassa eletään siirtomaavallan ajan loppuvaiheita, jolloin somalialaisilla alkaa elää haaveet itsenäisyydestä ja omasta maasta. Farah ei kuitenkaan ole kirjoittanut kirjasta historiallista dokumenttia, vaan kirjassa kerrotaan elämästä Khadijan kautta. Itsenäistyminen toki näkyy hänen elämässään, sillä hänen miehensä käy kokouksissa, jossa keskustellaan siitä, minkälainen olisi itsenäinen Somalia: olisiko se demokratia vai klaanien hallitsema valtio.
*******
Farah ei siis anna kirjallaan mitään valmiita vastauksia niihin kaikkiin kysymyksiin, joita Suomessakin esitetään somalialaisia kohtaan, mikä minusta on hieno ratkaisu. Kirjallisuuden kuuluukin toimia näin: se kertoo tarinoita ja antaa lukijalle mahdollisuuden kuulla ja nähdä yhden tarinan monien tarinoiden joukosta. Kirja herättää kiinnostuksen lukijassa: mitä oikeastaan tapahtui ja minkälaista elämä oli tuossa maassa, jossa kaikki sitten räjähti?
Kävin kirjan lukemisen jälkeen lukemassa Somalian historiasta ja täytyy sanoa, että historia on niin sekava ja sotaisa, täynnä vallankaappauksia ja sotia, että en lainkaan ihmettele, että kaaoksesta on menty kohti uutta ja suurempaa kaaosta. Itseäni kieli-ihmisenä on aina kiinnostanut somalian kieli: kirja- ja koulukieleksi somalian kieli tuli vasta 1970-luvun puolivälissä. Somaliasta on lähdetty kaaosmaisesta tilanteesta ilman kunnollista kielellistä pohjaa maailman eri kolkkiin.
Pidin myös tarinasta ja kielestä. En ole aiemmin lukenut samanlaista tarinaa kamelinomistajien elämästä. Sain siis kirjan myötä tutustua siihen, mikä on minulle uutta ja outoa. Minusta on myös hienoa Farahin ajatus siitä, että ne somalialaiset, jotka ovat Suomessa syntyneet, saavat tutustua omaan historiaansa. Väinö Linnan myötä me tiedämme, miten tärkeää on, että joku kirjoittaa kansien väliin oman historiamme. Samalla Nura Farah on myös hieno esimerkki kaikille maahanmuuttajille: unelmat on mahdollista toteuttaa.
Nura Farah: Aavikon tyttäret
2014, Otava
236 sivua
Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta. Itse nostan hattua niille somalitaustaisille naisille ja heidän perheilleen, jotka tukevat tyttöjensä koulutusta ja työelämään hakeutumista. Uskon siihen, että integroituminen tapahtuu vasta, kun molemmilla sukupuolilla on mahdollisuus toimia yhteiskunnassa eikä pelkästään kotona.
VastaaPoistaLuulen, että aika moni nykypäivänä tukee ja kannustaa opintoihin. Tässä kirjassahan tosiaan eletään menneessä maailmassa paimentolaisten kulttuurissa. Niin ne maailmat muuttuvat muuallakin kuin Suomessa sata vuotta sitten. Itä-Suomen lehdessä Karjalaisessa tänään kirjoitettiin, miten Farah on lukenut Minna Canthia ja se näkyy varmasti tässä kirjassa.
PoistaLuin tämän juuri itsekin ja pidin kovasti tästä kirjasta. Minusta on hienoa, että kirjailijakenttä Suomessakin laajenee eikä kirjallisuuden tarvitse todellakaan koskettaa mitenkään Suomea tai suomalaisia. Monilla syystä tai toisesta maahanmuttaneilla on varmasti paljon tarinoita kerrottavana ja minä ainakin mielelläni otan noita tarinoita vastaan.
VastaaPoistaErehdyin muuten lukemaan juuri noita Uuden Suomen kommentteja, ja siellä joku odotti/toivoi, että Farah vertailee (!) kirjassaan suomalaisia ja somaleja. Siis voi jestas - miksi pitäisi!? Kai sitä saa kirjoittaa siitä, mikä kiinnostaa. Kulttuuritutkielmia voi lukea, jos kiinnostaa vertailut.
No joo, en tosiaan ymmärrä, miksi vaaditaan, että pitäisi kirjoittaa ymmärtääkseen suomalaisia. Uskon, että moni maahanmuuttaja tekee sitä joka päivä eli yrittää ymmärtää sitä maailmaa, jossa elää. Kyllä joskus on minustakin mukavaa lukea jotain muuta kuin toisesta maailmansodasta ja kaikesta kärsimyksestä, jota on Suomessa ollut eri aikoina. Välillä voi lukea muidenkin kärsimyksistä ;)
PoistaEn ehkä tuonut itseäni kovin selkeästi esille, mutta tarkoitin sitä että ihmettelen, miksi kritisoida sitä, että Farah kirjoittaa Somaliasta (eikä Suomesta). En oikein tajua, mikä "velvollisuus" maahanmuuttajilla on muka kirjoittaa nykyisestä asuinmaastaan. Vähän sama kuin jos itse kirjoittaisin ja minulta vaadittaisiin täällä, että pitää kirjoittaa brittilän ja suomen eroista. Ihan absurdi ajatus!
PoistaMaailmansota- ja kärsimysvertausta en nyt tajua. Minusta tämä kirja ei ollut kärsimys- eikä sotakirja. Vai mitä tarkoitit?
Joo, siis samaa mieltä.
PoistaKotimainen kirjallisuus vaan tahtoo olla aika paljon sellaista kärsimyshistoriaa. Niin kuin elämä yleensä näyttäytyy kärsimyksenä kotimaisessa kirjallisuudessa (kuvataan ja kirjoitetaan niistä elämän ongelmista kautta vuosisatojen). Siksikin on kiinnostavaa, että suomalaisessa kirjallisuudessa nähdään, että aika ankeissa oloissa ne muutkin ovat eläneet, toki tätä kirjaa ei ole kirjoitettu sellaisella kärsimyksenpalolla kuin realismin tuotoksia, sitä yritin (huonosti) esittää tuolla hymiöllä.
Ok, kiitos kun tarkensit. Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat. :)
PoistaLaitoin tämän heti varaukseen kun näin Farahin haastattelun tv-uutisissa, kirja kiinnostaa kovasti. En ole juuri osunut näkemään kertomasi kaltaisia kommentteja, mutta ei voi kuin ihmetellä miten takapajuisia suomalaiset edelleen ovat. Voi voi meitä.
VastaaPoistaNäin varmaan saman haastattelun, mikä oli kiinnostava kirjan lukemisen jälkeenkin nähdä. Kestosuosikki tietyissä paikoissa tuo negatiivinen kommentointi. Joskin täytyy myöntää, että sellaisia asiallisen pohdiskeleviakin kommentteja joku jaksaa kirjoittaa. Hatunnosto siitä. Tässä kirjassa kuitenkin sellainen puheenaiheen osallistuminen keskusteluun oli myös tosi kivaa.
PoistaErehdyin lukemaan Homma-forumin keskustelua tästä kirjasta. Kumma mikä into ja sanomisen pakko joillakin on, ja sisältönä yksinkertaistettuna tämä:"No v**** tätä kirjaa en ainakaan lue! - On varmaan kustannustoimittajan kirjottama! - Jaa miksi Suomessa pitäisi lukea kamelinkasvatuksesta. EI MISSÄÄN NIMESSÄ kannata lukea tätä."
VastaaPoistaKamalasti laitetaan energiaa toisen mollaamiseen! Huh.
Jossain naistenlehdessä Nura Farah kertoikin, miten oli paennut kiusaamista kirjastoon, jossa ahmi kirjoja. Näin oppi suomen kielenkin varmasti montaa muuta paremmin.
PoistaHomma-forumi varmasti toimii juuri noin: annetaan tuomio tutkimatta asiaa ja levitellään sanomaa sitten eteenpäin.
Oman kirjoitukseni tästä kirjasta julkaistuani tulin nyt katsomaan blogiisi, mitä tästä kirjoittelit. Mielenkiintoista, että sinutkin Farahin kirja sai etsimään lisätietoa Somaliasta. Minulle kävi aivan samoin. Hyvä tuo pointtisi oman historian kirjoittamisen tärkeydestä. Toivottavasti myös somalit ovat löytäneet Farahin kirjan.
VastaaPoistaOnneksi olen välttänyt kaikki Homma- ym. kommentoinnit. Niitä tosin ei tarvitse lukea kuin kerran, koska kirjoitukset toistavat samalla pöhköllä tavalla itseään ihan loputtomiin.
Tosiaankin, tiedämme ehkä puolin ja toisin aika vähän toisistamme, vaikka somaleita on ollut Suomessa jo aika kauan aikaa. Varmaan johtuu myös somalian kirjakielen myöhäisestä kehittymisestä, ettei kirjallisuutta ole pilvin pimein. Luulen, että monella Suomessa asuvalla on historiansa suullisena tietona, hienoa, että joku kirjoittaa sen kirjalliseksi.
Poista