"En ymmärrä. Haluat tehdä ihmiset onnellisiksi tulevaisuudessa, mutta mikä heitä estää olemasta onnellisia jo nyt?
Elämästä vihaamatta muita, ahnehtimatta, niin kuin sanot. Tai ainakin välttämästä toisen lyömistä kasvoihin..."
"Se johtuu... nimittäin... luulen että he eivät vielä tiedä oikeaa menettelytapaa. Se pitää selittää heille. Pitää luoda suunnitelma, teoria... niin, oppijärjestelmä!"
"Oppijärjestemäkö? Mitä varten? Mehän olemme onnellisia täällä, tunnusta pois. Olemme onnellisia, koska ilma tuoksuu lumelta ja keväältä, koska aurinko on lämmittänyt nämä lankut, koska... Niin, koska me olemme yhdessä. - - "
Andrëi Makinen Ikuisen rakkauden kosketuksia (2012, WSOY, Aikamme kertojia, alkuperäinen teos: Le Livre des brèves amours éternelles 2011, suomentanut Annikki Suni) kuului listaani "pakko lukea". Makinea olen lukenut siitä lähtien, kun Ranskalainen testamentti ilmestyi vuonna 1995 (no, ehkä olen lukenut sen pari vuotta tuon ajankohdan jälkeen, mutta kuitenkin =).
Makine on ollut minulle aina sellainen kirjailija, että kirjan lukemisen jälkeen on ollut pitkään olo, että en ymmärtänyt kaikkea lukemaani, vaikka
kuitenkin luin kaikki sanat, elin hetken niissä tunnelmissa, joita Makine taituroi lukijan eteen ja periaatteessa tajusin. Mutta en ole koskaan päässyt kirjaan aivan täysin sisälle.
Siksi olen niin iloinen, kun voin nyt sanoa, että ensimmäistä kertaa pääsin
Makinen kirjaan täysin sisälle.
Luin kirjan ensimmäisen kerran läpi ja minulle jäi vähän samanlainen olo kuin Ilselän Minnalle:
Kun joka aukeamalla vähintään yksi ajatus jää auki ja leijumaan, ilma käy sakeaksi paitsi pisteistä, myös minun turhautumisestani. Ikuisen rakkauden kosketuksia on palapeli, jonka palat eivät sovi yhteen,
Ajattelin, että tämä Makine-olo minulla on aika usein, kun suljen Makinen aina jonkun huipuksi nimeämän kirjan.
Ajattelin, että okei, musta puuttuu joku geeni, joka ymmärtää makinet. Mutta koska kirja loppui kesken tunnin mittaisen työmatkani, eikä minulla ollut muutakaan tekemistä eikä muutakaan luettavaa loppumatkalle, ajattelin, että ajankulukseni selailen sen alun uudelleen.
Sitten tulin lukaisseeksi koko kirjan uudelleen, onneksi siinä on vain 158 sivua, niin ei tullut pitkää reissua kirjaan takaisin.
Toisen lukukerran jälkeen minulle tuli autuas tunne, jos vain sellainen voi tulla tällaisen kuitenkin maallisen kirjan lukemisen jälkeen.
Sain Makinen palat liittymään vaivattomasti yhteen, sidoin säikeitä ja nautiskelin kirjan tarinasta ja etenkin jälkitilasta, joka leijuilee vieläkin ympärilläni, ja järjettömän suuren omenapuutarhan valkoiset kukat näkyvät vieläkin silmieni edessä.
En tiedä, miksi Makine on minulle niin vaikea kirjailija.
Luulen, että tällä kertaa kaikki ne nopeat, lyhyillä virkkeillä, pikatyyliin kirjoitetut teokset aiheuttivat sen, että en saanut lukurytmiäni muutettua.
Makinen tekstille olisi pitänyt antaa aikaa ja levätä välillä,
kun minä vielä kauhoin pikamatkaa, tuskin lopetin yhtä virkettä kun aloitin jo toisen.
Kaikkia kirjoja ei todellakaan voi lukea samalla tyylillä.
Nyt kun iloitsen kirjan lukemisesta, huomaan, että toinen vaikeus onkin siitä kirjoittaminen.
En osaa kirjoittaa kirjan henkilöistä ja juonesta, koska kirjassa ei oikeastaan ollut juonta ja henkilötkin vilahtelivat kirjassa kadotakseen ja taas ilmestyäkseen uudestaan.
Jotain kirjasta haluan kuitenkin kirjoittaa ylös.
Esimerkiksi sen, että kirjan tapahtumapaikka on pääosin Neuvostoliitto ja
60-luku, jolloin uudesta yhteiskuntajärjestelmästä iloitaan ja uskotaan sen ylivoimaisuuteen; ja toisaalta kirjassa liikutaan 80-luvulla, jolloin suuri johtaja, Breznev ei enää olekaan suuri, vaan naurun asia.
Kirjassa kerrotaan, miten yhteiskuntajärjestys oli suuri asia: miten niihin kulloinkin uskottiin ja taas epäiltiin;
mitä tapahtui toisinajattelijoille, ja miten toisaalta toisinajattelijatkin
olivat ehkä jossain määrin oman kohtalonsa vietävissä.
Aina suuri aate ei ollutkaan tärkein toiminnan lähde, vaan ihastus saavuttamattomaan rakkauteen ja halu näyttää tälle vei toisinajattelijan tielle.
Toisinajattelijatkin ovat vain ihmisiä ja kaiken maallisen vietävissä.
Ja kaiken kumouksien, suurten johtajien, uusien myllerryksien välissä vallitsi yksi suurimmista asioista: rakkaus ja usko rakkauteen.
Ja sitten myös rakkaus osoittautuu valheeksi myöhemmin.
Ei tätä kirjaa oikein voi järkevästi selittää, se oli suurelta osin kuvavälähdyksiä sieltä ja täältä,
ja toisessa välähdyksessä aiemmat tapahtumat ja henkilöt tulivat merkityksellisiksi kirjan tarinan kannalta.
"Rakkaus..." kuiskasi sisimmässäni epäuskoinen ääni. Ihanneyhteiskunnassa oli kaikki suunniteltu etukäteen: massat uurastaisivat innoissaan, tiede ja tekniikka edistyisivät satumaisesti, avaruus valloitettaisiin ja se veisi ihmisen kohti tuntemattomia linnunratoja. Vallitsisi aineellinen yltäkylläisyys ja järkevä kulutus, joka perustuisi ajattelutavan täydelliseen muutokseen. Kaikki oli suunniteltu, ehdottomasti kaikki! Paitsi...
En ajatellut uudestaan sanaa rakkaus, näin vain mielessäni nuoren naisen aurinkoisessa ja lumisessa tyyneydessä.
Oppijärjestelmät tulevat ja menevät.
Ihmisten onnellisuus tai onnettomuus ei tunnu järkähtävän keskimääräisesti niiden vaihtuessa, vaikka
henkilötasolla joku tuhoutuu onnettoman rakkauden takia,
joku toinen taas itselleen onnettoman yhteiskunnan takia.
"Odota, tuo täysin erilainen elämä kiinnostaa minua. Siis huomenna kommunismin laho parakki kaadetaan maahan, se on selvää. Mutta mitä sinä ja ystäväsi, mitä te varsinaisesti ehdotatte tilalle? - - "
"Me ehdotamme vapautta! Ja si-vis-ty-nyt-tä yhteiskuntaa, tajuatko? Elämisen tapaa, jossa ei tarvitse jonottaa kolmea tuntia yhden saapasparin ostaakseen ja jossa matkustetaan ilman viisumia - - Niin, ja aineellista ja yhteiskunnallista elämää, joka on nykyaikaisella tasolla niin että ihminen tuntee itsensä onnelliseksi..."
"Ajaessaan avoautolla Sunset Boulevardilla..."
"Sinä teet kaikesta karikatyyriä, sekin tapa kuuluu kunnon neuvostopojalle, joka olet edelleen... Miksi ei avoautoa? Miksi pitäisi halveksia ihmisiä, jotka nauttivat kauniista asioista ja elävät täysillä? - - "
Kirjan sanoma on ainakin selvä.
Ihmisen onnellisuus tulee muista asioista kuin yhteiskuntajärjestelmistä.
Tähän pitäisi kirjoittaa, että korkein on rakkaus,
mutta teoksen sivuilla rakkauskin oli varsin ohimenevää.
Onnellisuus rakentuu niistä pienistä ohimenevistä hetkistä, joita ei elämässään torju ulottuviltaan pois.
****
Muita kirjan lukeneita mm. Katja/Lumiomena ja Leena Lumi.
Oma arvioni: + + + + ½.
Minulla on myös ollut tällainen salainen unelma, jonka olen kantanut kirjahyllyyni: olen haaveillut, että luen joskus ne Makinet, joita en aivan ymmärtänyt, uudelleen.
Toivottavasti löydän niistäkin sen jutun ja juonen.
Itse luen tätä nykyä mieluiten ohuita kirjoja, joissa ei ole ylimääräistä.
VastaaPoistaEsim. Haahtelan Traumbachin 104 sivua luin neljä iltaa. Luin, suljin kirjan ja nautiskelin sanojen mausta ja ajatuksista, luin vähän lisää ja pysähdyin taas.
Makinen kirjat ovat kuin runoa, jota voi lukea yhä uudelleen ja ymmärtää joka kerralla vähän lisää.
Haahtelan kirjat tosiaan voi lukea samaan tyyliin. Haahtela, Suomen Makine ♥.
PoistaOnko Ranskalainen testamentti niitä Makinen teoksia, joita et aivan ymmärtänyt? Nimittäin minulle kävi niin sen ensimmäisellä lukukerralla. En vain päässyt sisälle kirjaan, sen irralliseen, joskin kauniiseen tunnelmaan. Luin kirjan uudelleen puolitoista vuotta sitten ja ihastuin. Makine tosiaan vaatii erityisen paljon aikaa.
VastaaPoistaTästä Ikuisen rakkauden kosketuksia -kirjasta pidin, vaikka teos on makuuni liiankin kaunis. Pidän kauniista, mutta jotenkin nyt sitä kauneutta oli liikaa.
Mä luulen, että kaikki Makinet ovat jääneet tavalla tai toisella hosumisen alle. Aloitan uusintakierroksen Ranskalaisesta testamentista.
PoistaMinusta tämä oli kaunis, mutta teoksessahan tavallaan kumottiin se tarinan kauneus. Vai tarkoitatko kielellisesti kaunis? Sitähän se oli myös.
Makine vaatii aivan oman tyylinsä lukea. Pikakirjojen jälkeen se tuntuu tosi hyvältä!
Voi että Mari, upea kirjoitus! <3 Luin tekstiäsi ja huokailin ihastuksesta, osaat sanoa niin kauniisti asioita ja tuntemuksia joita tämä hieno kirja minussakin herätti.
VastaaPoistaOlen iloinen että minä, yleensä aina niin haahuileva ja malttamaton lukija osasin ja maltoin rauhoittua tämän kirjan kanssa. Ensimmäisillä sivuilla minäkin koin selkeää tuskastumista, en ollut millään päästä tekstiin sisälle. Mutta sitten onneksi ymmärsin lukevani kirjaa ihan väärin, yritin sinun laillasi kauhoa pikamatkaa (voi miten erinomaisen hyvin ilmaistu!), kun tämä kirja vaatii rauhoittumista, sitä että heittäytyy veteen ja jää siihen rauhassa kellumaan. Rauhoituin, aloitin alusta, ja sain paljon! Niin kuin sinäkin, oli ihanaa lukea lukukokemuksestasi.
Niin hieno arvio, kiitos! <3
=) Nimenomaan tämän kirjan kanssa pitää osata ja uskaltaa kellua! Siitä jännä tämä kirja on, että siihen voikin jäädä kellumaan pitkäksi aikaa vielä kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin.
PoistaJotenkin taitaa olla myös, että kirja aina saa kirjoittamaan tiettyyn tyyliin.
Nyt sitten niiden muiden makineiden kimppuun.
Tulen lukemaan tämän paremmin paremmalla ajalla, nyt vain hihkaisen, että blogissani on sulle jotain.
VastaaPoistaKylläpä kirjoitat hienosti ja kauniisti! Tämä, kuten Makinen kirjat yleensä, vaatii rauhallisen lukutahdin, joka mullekin on aika vaikea laji. Mutta onneksi olen aina Makinen kohdalla malttanut rauhoittua ja edetä hitaammin kuin tavallisesti. Tämän kirjan muuten luin siten, että ensin luin noin puoliväliin ja sitten luin jonkin ihan muun kirjan ja sitten taas palasin Makinen pariin. Niinkin toimi hyvin.
VastaaPoistaMullakin on haaveissa lukea aiemmat Makinet uudelleen. Ihan kaikkia niitä ei mulla omassa hyllyssä ole, mutta alkutuotanto taitaa olla.
Kiitos Anna Elina =D
PoistaMakine pitää tosiaankin omaksua ensin ja sitten kaikki loksahtaa paikoilleen. Toiseen kirjaan siirtyminen varmasti on samnalaista rauhoittumista.
Mietin vain, että mitähän ne muut samanaikaiset bussin työmatkalaiset miettivät, kun luin kirjaa koko viikon. välillä olin lopussa ja seuraavana päivänä taas alussa =D