Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

En usko, että olimme valmistautuneet onnelliseen elämään. Meitä oli muokannut (tiettyyn rajaan asti) itämainen ajattelu, johon amerikkalainen ikionnellisen elämän käsitys ei istunut. 

Ayad Akhtarin Appelsiininkuorten katu (2012, Otava, alkuperäinen teos American Dervish, suomentanut Katariina Kaila) oli syksyn (/loppukesän) uutuuksista eräs niistä kirjoista, jotka minua ihan erityisesti kiinnostivat. Luettuani olen hieman erilaisten mielipiteiden ristitulessa. Ilmeisesti kirjassa on nähty tärkeyttä ja potentiaalia, koskapa Akhtarin esikoinen on nopeasti suomennettu: englanniksi se julkaistiin tammikuussa 2012. 

Ayad Akhtar (s. 1970) on New Yorkissa asuva näyttelijä ja kirjailija, joka on juuriltaan pakistanilainen, mutta Yhdysvalloissa syntynyt ja asunut mies. Aivan kuten hänen teoksensa päähenkilö, Hayat Shah. 

Hayat elää nuoren pojan elämää pakistanilaisessa perheessään: hänen äitinsä om kotiäiti, isänsä lääkäri. Äiti on usein hajalla ja rikki, koska isällä on paljon naissuhteita valkoisten naisten kanssa. 

Korvauksena kokemastaan vääryydestä äiti saa suostuteltua miehensä siihen, että hänen paras ystävänsä, kaunis naien, jonka mies on jättänyt, Mina, muuttaa asumaan heidän luokseen. Hayatin kertoman mukaan äiti tyytyy elämään parhaan ystävänsä kautta, ja siksi kestää oman kurja elämänsä. 

Mina johdattaa Hayatin lukemaan Koraania, jota Hayatin isä vihaa. Isä pitää muutenkin muslimiveljiään houkkina, jotka ovat uskontonsa vedätettävissä, joten lopulta Hayat opiskelee Koraania yksin ja salaa isältään. 

Minan, joka on eronnut ja 5-vuotiaan Imranin yksinhuoltaja, tärkein tehtävä tuntuu olevan uuden miehen löytäminen, ja hän rakastuukin Nathaniin, isän parhaaseen ystävään ja lääkäri-kollegaan. Nathan on juutalainen, mikä ei haittaa isää. Hän joka tapauksessa inhoaa omia uskonveljiään ja näkee juutalaiset erityisen hyvässä valossa. Juutalaisus ei ole ongelma myöskään Hayatin äidille, sillä hänen mielestään muslimimiehet ovat kaikki huonoja miehiä, niin kuin hänen oma miehensäkin. 

Ainoa, joka kokee juutalaisuuden ongelmaksi, on Hayat, joka päättää ryhtyä hafiziksi, Koraanin-tuntijaksi ja niinpä hän alkaa opiskella Koraania ja tehdä suunnitelmia, miten pelastaisi perheensä. 10-vuotiaan pojan keinot ja näkemykset eivät valitettavasti ole aivan niin hyviä ja kauskantoisia, kuin mitä hän itse ajattelee. 

****

Kirja on takakantensa mukaisest "nuoren muslimipojan kasvutarina - - kuvaus islamilaisen ja länsimaisen kulttuurin törmäyksestä, uskosta, identiteetistä ja rakkauden voimasta". Kyllähän se on: teoksessa käsitellään paljon islamin uskon ja juutalaisuuden yhtäläisyyksiä ja eroja, monesti illallispöydässä, jossa lääkärimiehet lähipiireineen kokoontuvat. Usein myös Hayat ja Mina keskustelevat uskonnosta. Tässä kirjassa uskonto on suuressa osassa, kuitenkin esimerkiksi islamin-usko nähdään näkökulmasta, josta me haluammekin sen nähdä. Hayatin isä kyseenalaistaa uskontonsa, ja myös Hayat oppii, mihin uskonnon nimissä tehdyt teot voivat johtaa. 

Samalla kirja on kuitenkin reipasotteinen, nopealukuinen, yllättäväkin. Eikä vähiten tällaisten yllättävien käänteiden ja rajujenkin kohtausten takia. 

Hän heitti kannet murahtaen lattialle ja alkoi repiä sivuja irti. Hän kiskoi ja raastoi, ja hänen jalkoihinsa putoili paperisuikaleita ja sivuja, joita hän alkoi talloa tohjoksi. Hänen silmissään oli hurja ilme. Hän kääntyi katsomaan minua yhä pyhän kirjamme lehtiä survoen. "Haluat siis Koraanin?" hän karjui. "Siinä on sinulle vitun Koraani!" En ollut koskaan kuullut hänen käyttävän sitä sanaa. - - "Teet mitä tahdot, kun olet täyttänyt kahdeksantoista! Siihen asti - jos vielä näen sinut lukemassa Koraania, teen juuri niin kuin tässä vitun kirjassa käsketään tekemään varkaille! Leikkaan irti kätesi! Molemmat!" 

Huomasin ilokseni, että kirjojen yönä Ayad Akhtar on Akateemisen kohtaamispaikassa Helsingissä (23.8.).

Siellä varmaankin kuulee vielä enemmän teoksesta ja sen taustoista.

Odotan innolla! 

Arvioni kirjasta: + + + ½. En ollut täysin ihastunut, mutta olihan tämä kiinnostava!