David Nicholls: Kaikki peliin

David Nichollsin Kaikki peliin (2012, Otava) oli lukulistallani hieman epävarmasti, mutta koska olin nähnyt sen monessa kirjablogissa pidetyksi, ajattelin kokeilla, pitäisinkö minäkin. 

Täytyy sanoa, että fiilis on vähän sama kuin Hannalla: pidin ja en pitänyt, sitten taas pidin ja en pitänyt.

Kyllähän minä pidin kirjasta, koska se piti otteessaan. Oli ihan pakko lukea, koska se oli hauska. Osittain. Ja koska minun oli pakko tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voisi siis sanoa, että myös tarina piti otteessaan, Nicholls oli onnistunut sijoittamaan tarinaan sellaisia koukkuja, joista ei päässyt pyristeltyä irti. Kävi vähän samoin kuin Nichollsin Sinä päivänä -teoksen kanssa, sitäkään en voinut lopettaa kesken, vaikka en ihan kympillä pitänytkään. 

Monesta asiasta kirjassa pidin, mutta yhdestä, aika tärkeästä sellaisesta, en pitänyt lainkaan. Nimittäin päähenkilöstä. 

Brian Jackson lähtee yliopisto-opiskelijaksi ja jättää kotikaupunkiinsa paitsi äitinsä myös kaksi parasta ystäväänsä. Yliopistossa Brian uskoo saavuttavansa elämäänsä aivan uusia asioita: hän odottaa innolla, miten sukeltaa seurapiireihin, kaataa naisia ja keskustelee syvällisen vakavia ja hauskoja asioita uusien ystäviensä kanssa. 

Brian, joka on työväenluokkaisesta kodista, ei kuitenkaan ole aivan kotonaan yläluokkaisten ystäviensä kanssa. Brian ihastuu Aliceen, johon kaikki muutkin ovat rakastuneita. Alice on kaunis ja tulevaisuuskin tuntuu olevan hänen: Alice on ihailtu ja hänet valitaan näytelmän pääosaan yliopistossa, kuten myös aiemmissa kouluissaan. 

Brian on kömpelö, ei-niin-älyttömän-komea, ja jonkunlaisen luonnonlain mukaan Alice ei voi olla kiinnostunut aivan täysin Brianista, mutta Brian kieltäytyy näkemästä Alicen välttelevää käytöstä. 

Ai, miksi en pitänyt Brianista. Siitä, jonka Sanna kuvailee näin: 

Nicholls kuvailee henkilönsä sympaattisesti, vaikka etenkin Alice oli todella ärsyttävä. Brian oli henkilönä kuitenkin kiinnostava. Välillä tunsin myötähäpeää, välillä taas säälin poikaa niin, että olisin halunnut antaa hänelle äidillisen halauksen.

En oikeastaan täysin tiedä, mutta sillä on luultavasti tekemistä sen kanssa, että Brian on sokeasti rakastunut Aliceen. En ymmärrä rakastunutta, joka kieltäytyy näkemästä sen, mikä on esillä sivulauseissa ja siinä, mikä sanotaan ja tehdään, tai jätetään sanomatta tai tekemättä. En kestä sitä, että joku on valmis alentamaan ja pistämään itsensä naurunalaiseksi ja anelemaan rakkautta sieltä, mistä ei sitä todellakaan ole saava. 

Olen tainnut tavata oikeassa elämässä liian monta tällaista tyyppiä, joten yhdistän Brianin heti heihin. (Itselläni ei ole ollut tällaista sitkeä ihailija -tyyppistä ystävää, mutta sivusta olen päässyt seuraamaan.)

Ehkä vielä enemmän Brianissa ärsytti se, että hänellä on hallussaan kaikki se, mitä koulussa on opittu, ja mitä kirjoissa on kerrottu, ja vielä vähän enemmän. Sellaista tietoa, jolla voitetaan Trivial Pursuit. Ilselän Minna koki tässä yhteydessä samankaltaisuutta Brianiin. Luulen, että olen vain katkera, koska itse en ole muistanut vuosilukuja, nimiä, enkä muitakaan pikkuasioita. Olen jotenkin oppinut esittelemään itseni sellaisena, joka osaa isoja kokonaisuuksia (vaikka vikaa on varmaan vain muistissa). Lukijana minulta meni myös ohi se, mitä Lumiomenan Katja kuvaili näin: 

 Sen vuoksi lukija on Brianin puolella silloinkin, kun hän laukoo ääliömäisiä repliikkejä ihanan Alicen äidille tai  päästelee ananaksenmakuisia röyhtäyksiä juoksulenkillään.

En ollut Brianin puolella, vaan minua ärsytti tämän käytös ihan suuresti! Tämä lienee se suurin syy, jonka takia en vain millään ymmärrä poikien, nuorten miesten ja vähän vanhempienkaan maailmaa. On tosi hauskaa käydä kännissä tanssimassa jossain bileissä, jotta sitä voi sitten hävetä seuraavana aamuna. Joopa joo. 

Paskat, asenteesta se on kiinni. Äitisi olisi voinut panna sinut hiilikaivokselle töihin ja sinusta olisi silti tullut keskiluokkaa. Se johtuu siitä, miten puhut, mitä kirjoja luet, millaisia elokuvia pakotat minut katsomaan, kuinka sinä luokkaretkillä panet rahasi opettavaisiin kirjoihin ja postikortteihin rahapelien ja röökin sijasta...

Myönnän, että tunnistan Brianin elämästä jotain samankaltaisuuksia omaan elämääni: työläistaustasta nousseena on välillä mahdottoman vaikeaa olla kotonaan niiden kanssa, jotka ovat monen sukupolven ajan olleet koulutettuja/ rikkaita. Maailma omalla taustalla on vain niin erilainen. Luulen, että tässä vaiheessa elämää alan olla jo sinut taustani kanssa, eikä se oikeastaan enää häiritse minua. En yritä tehdä vaikutusta Brianin tapaan suurilla ajatuksilla, pitkillä lainauksilla tai vielä suuremmilla tulevaisuudensuunnitelmilla. Olen myös tavannut niin kovin brianmaisia nuoria miehiä, jotka koettavat sijoittua ylemmäs sosiaaliluokissa keskustelemalla tietyllä tavalla ja tietyistä asioista, ja tekevät tiettyjä asioita vain siksi, että muut näkisivät heidät tietynlaisina. Olen päätynyt siihen, että tapaan nämä miehet uudelleen noin kymmenen vuoden päästä ja katson, ovatko he päässeet takaisin juurilleen ja tullaanko taas juttuun. Ehkä tällainen oikean maailman brianit sotkeutuvat liiaksi Nichollsin Brianiin, eikä päähenkilö tehnyt siksi yhtään vaikutusta. 

Myönnän, että näin teoksen hieman luokkataisteluna, mikä ei ollut lainkaan paha asia. Täytyy siis lopuksi sanoa, että kirjan päähenkilöstä ei ole lainkaan pakko pitää, koska pidin kirjasta Brianista huolimatta. Tai ehkä juuri siksi pidin kirjasta, että Nicholls kirjoitti brianit kirjaan, ja voin vähän inhotakin tosielämän brianeita lukiessani. 

Ja sitten on vielä se ihanan kamala ja kamalan ihana yliopiston ensimmäinen vuosi, jolloin kaikki tuntuu tulevaisuudessa mahdolliselta. Siitäkin huolimatta, että päivät kuluvat kuin itsestään. 

Elämästäni on kadonnut monta isoa siivua tällä tapaa, varsinkin koululomista: nuoruuteni kukoistuksen hetket, nuo kauniit kesäpäivät, ovat vaihtuneet tokkuraisiksi krapulapäiviksi, päämäärättömäksi hortoiluksi tavaratalossa ja päänsärkyä aiheuttaviksi iltapäivätorkuiksi. Verhot kiinni on katseltu ties kuinka moneen kertaan nähtyjä kauhuvideoita, kinasteltu ja haukuttu toisia kännisinä, haettu pikaruokaa, nukuttu huonosti ja taas käyty tavaratalokierroksella. 

Ja vaikka kuinka yritän, niin pidin kirjasta ja ehkä vähän sen päähenkilöstäkin, koska silti voin muistaa, miten itsekin katselin yliopistovuosinani Andalusialaista koiraa tai Panssarilaivaa Potemkinia, niin kuin Brian ja tosielämän brianit.

Kuten tuossa alussa kirjoitin: pidin ja en pitänyt. Siksi kirjoituksenikin on täynnä ristiriitaisuuksia... 

Arvioni kuitenkin + + + ½ ja olen tyytyväinen, että päätin sitten kuitenkin lukea kirjan!