Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tammiselta olen aikoinaan lukenut Elämiä-novellikokoelman (1994), joten odottelin kovin lyhytsanaista kerrontaa myös Tammisen uutukaiselta Rikosromaani-teokselta (2012, Otava). Myönnän, että moni Tammisen muu kirja on jäänyt lukematta, toivonkin että olen oikeassa, kun totean, että Tammisellla on varmaan paljon parempaakin luettavaa kuin Rikosromaani. 

Minun kirjani Rikosromaani ei valitettavasti ollut ollenkaan. 

Rikosromaani ei ole tyypillinen rikoromaani, vaikka kaikkea ikävää kirjassa tapahtuukin. Rikosromaanin tapaan tässäkin on epäilty, Ångström ja epäillyn perässä juokseva komisario: Vehmas.

Kirjan alussa toiveeni vielä eli, että tässä kirjassa olisi jokin kantava idea, se olisi ehkä hauska, kuvailisi Suomeamme jotenkin pistävän ironiseen ja pistävään sävyyn. 

Päällikölle Vehmas oli esittänyt, että poliisin pitäisi suojella kansalaisia ainakin lööpeiltä. Lähipoliiseja Vehmas oli pyytänyt puhumaan kouluissa muustakin kuin huumeiden ja liikenteen vaaroista, nimittäin elämän turvallisuudesta ja poliisin ammatin tylsyydestä. - - Lapsille olisi pitänyt kertoa myös, että jokaista onnettomuusotsikkoa kohti oli tuhat tarinaa tavallisesta elämästä.

En oikeastaan edes ymmärtänyt, että mitä kirjassa tapahtui, sillä kaikesta valoisuudesta huolimatta se muuttui todella synkäksi: ihmisiä masentui, jäi kotiin makaamaan, Vehmas oli elämässään onneton ja kirjan kohokohta oli, kun poliisit kävivät Malmin Teboililla tutkailemassa turvakameroita. (Meidän entinen lähi-Tepsa, siksi kohokohta.) Kirja alkoi lokakuusta ja elämä ja maailma tuntui synkistyvän kuukausi kuukaudelta. 

Vaikka olisi hankkinut armeijan ylijäämävaraston valonheittäjän ja sytyttänyt sen olohuoneeseen, olisi ollut pimeä. Oli pimeä kun lähti ja pimeä kun palasi, välissä lähikaupan tuulikaapin särisevä valo, nurkassa pahvilaatikollinen parittomia tumppuja.

Kun lukija masennetaan näin tehokkaasti, niin en tiedä, miten kirjasta jaksaisi löytää mitään muuta, varsinkaan mitään uutta. 

Kirjassa luvataan, että Rikosromaani tarjoaa meille oivan mahdollisuuden nauraa oman elämämme kipukohdille. 

Unni kirjoittaa, että lähinnä keski-ikäisen miehen kipukohdille, mutta jos vaikka tiputetaan mies pois, niin aika hyvä huumorintaju saa olla, että jaksaa nauraa tälle kirjalle. 

Lumous ei kestänyt pitkään. Pian hän taas tajusi itsensä ja ikänsä, ajan vääjäämättömän kulumisen ja paikkansa siinä. Nuorena housutkin osti kuin loppuelämäkseen, keski-iässä surumieli iskee jo sovituskopissa ja koko kaaren näkee, housujen nuhjaantumisen ja niiden surkean lopun. Ihan jokainen esine ja teko ja tapahtuma alkaa keski-iässä tuntua itsensä teoreettiselta esimerkiltä. 

Kaiken lisäksi mukaan tulevat taas kerran ne ruotsalaiset ja muunmaalaiset, joilla surumielisyyden sijaan leviääkin iloisuus ja toisista välittäminen.

Olen varma, että joku löytää tästä kirjasta jotain muutakin, mutta minut se nyt vain masensi täysin, enkä ymmärrä, kuinka monta uusintapainosta Suomeen tarvitaan vai tarvitaanko yhtään, kun Eput lauloivat jo noin miljoona vuotta sitten murheellisten laulujen maansa. 

Kaiken voi lukea -blogin Jorikaan ei ihan fiilistellyt kirja ansioita.

Aina pettämätön Aamulehden kriitikko (Rikosromaanista Ville Hänninen) kirjoittaa lopuksi näin: Lukija tietää, mitä saa: huolellisesti ajateltua ja tarkasti kirjoitettua elämänfilosofiaa. Mutta mitä muuta voisin kaivatakaan? 

Itse kaipasin kyllä paljonkin muuta, esimerkiksi hieman valoisampaa elämänfilosofiaa, tapahtumia, juonta. Keski-ikäisen miehen päähenkilönäkin voisin ottaa vastaan, mutta en tällaista perinteistä masentunutta keski-ikäistä miestä, joka on sotkenut avioliittonsa aikoinaan ja joka tekee työnsä mitenkuten. 

Arvioni + ½ (koska kuitenkin sain kirjan loppuun, thank God, se on vain 173-sivuinen ja nopeasti luettava).