Hélène Grémillonin Uskottuni (2012, Otava, alkuperäinen teos Le Confident, suomentanut Anna-Maija Viitanen) oli syksyn uutuuskirjojen luettava!-listassani (listaa voi kurkata täältä). Siellä kirjoitin, että ranskalainen kirjallisuus on viime vuoden aikana viehättänyt minua aivan erityisesti. Saako perua sanojaan? Uskottuni ei nimittäin viehättänyt yhtään. Joku paremmin ranskalaista kirjallisuutta tunteva voisi parantaa ranskalaisen kirjallisuuden maineen, ja kertoa, ettei tämä ollut ollenkaan parasta laadultaan tai ominaista ko. maan kirjallisuudelle lainkaan. Siis myönnän, että en tunne Ranskan kirjallisuusgenreä niin hyvin, että osaisin sanoa, että tämä olisi ollut sitä omintaan.
Uskottuni alkaa varsin kiinnostavasti. Täytyy sanoa, että jo sen (suomalainen) kansikuva on viehättävä ja vie lukijan vauhdikkaasti tiukasti erään maan maisemiin. Kirjan tapahtumapaikka on hetken aikaa Pariisi vuonna 1975, kun Camille alkaa saada kirjeitä tuntemattomalta lähettäjältä, joka osoittautuuu Louisiksi. Kirjeissään Louis kertoo Annie-nimisestä naisesta ja sota-ajasta (II maailmansota). Sota on kuitenkin taustalla, kirjeissä viimeisissä riveissä kerrotaan, mitä maailmassa tapahtui, pääpaino on ihmissuhteilla ja -kohtaloilla.
Sinä vuonna maailman kesipiste olimme minä ja Annie. Ympärillä tapahtui kaikenlaista, kaikki minulle yhtä herttaisen yhdentekevää. Saksassa tuli Hitleristä valtakunnankansleri ja natsipuolueesta ainoa puolue. Brecht ja Einstein pakenivat ja Dachaun leiriä rakennettiin. Lapsi kuvittelee sinisilmäisesti olevansa suojassa historialta.
Kirjassa kerrotaan siis Anniesta ja Louisista itsestään. He ovat ystäviä lapsuudestaan asti. Kirjassa kerrotaan kirjeiden myötä myös Rouva ja Herra M:stä, jotka ovat rikkaita ja eroavat esimerkiksi Anniesta, jonka äiti ei osannut lukea, paljon taustaltaan. Välillä kirjassa kuljetaan 70-luvun Pariisissa, jossa Camille pohtii, kuka kirjeiden kirjoittaja on, ja miten kaikki henkilöt liittyvät häneen itseensä. Siis miksi hän saa näitä kirjeitä. Ja aivan kuten Camille arvelee lukiessaan kirjeitä, niillä on joku tietty merkitys hänen elämälleen. Kuten englanninkielisen teoksen kansikuvassa lukee "Secrets can't be kept forever".
Uskottuni toi mieleeni kovasti aiemmin lukemani Léon ja Louise -teoksen, koska näissä molemmissa teoksissa sota oli taustalla ja elämänkohtalot saivat mutkikkaita käänteitä sodan varjossa ja osin juuri sodan takia: kaikkea omituista oli mahdollista tapahtua ihmissuhdekiemuroissa, kun ihmiset liikkuivat ja katoilivat joka tapauksessa.
Uskottuni-teos ei aivan hirveästi ihastuttanut. Kirjeet, jotka Louis oli kirjoittanut Annien puolesta, eivät toimineet minusta. Niistä puuttui kaikki tunne, jota tällainen tarina olisi kaivannut. Ja lopulta, kun luin viimeistä kirjettä, jonka kirjoittaja oli toinen, melkein lopetin kirjan lukemisen kesken. Siinäkään ei ollut tunteenpaloa, vaikka tyylillisestihän kirje olisi voinut olla aivan erilainen, koska kirjoittajakin oli eri. Tarina tässä kirjassa oli hieno, vaikka ehkä vähän epälooginen paikoin, mutta tarinan kerronta oli se heikoin lenkki. Varsinkin sen viimeisen kirjeen kohdalla tarina junnasi paikoillaan, koska kerrontakin pysyi samanlaisena. Varmaan joku toinen lukija pitää tällaisesta tyylistä, mutta minut nämä kirjeet jättivät aika kylmäksi ja kiinnostavampaa oli melkein seurata sodan kulkua tapahtumien taustalla: kirjeitä lukiessa odotinkin sitä loppukohtaa, jossa palataan kuvaamaan sotaa ja sen tapahtumia.
Lisäksi tuntuu, että tällaisia kirjoja, joissa menneisyydestä paljastuu jotain jännää ja nykyihmiseen vaikuttavaa, alkaa tulla joka tuutista ja maasta ulos. Välillä alkaa jo huvittaa tämä samanlainen kerronta: kaksi näkökulmaa, kaksi aikaa.
No mutta monessa blogissa tästä kirjasta on kirjoitettu aika paljon parempaan sävyyn, kannattaa tututustua myös näihin kirjoituksiin:
erityisesti Susa piti kirjasta (ja sai kiinni niistä asioista, joista minä en),
Hanna kirjoittaa rakkaustarinasta ja uskottavista henkilöhahmoista.
Hieman toisenlaistakin lukijan kokemusta on Erjalla, jonka mielestä Tässä kirjassa on vangitsevan mielenkiintoinen aihe ja kiehtova miljöö, mutta eipä sitten juuri muuta - Olen kyllä aika paljon samaa mieltä!
Myöskin Karoliinalta ja Elma Ilonalta olin lukevinani ei-niin-vahvaa-ihastumista.
Hienoa, että kirjat voi lukea monella eri tavalla. Itse liitän tämän kirjan osaksi Eurooppa-haastetta ja annan arvioksi:
+ + +.
Juu, ei mullakaan oikein kolahtanut. Tänään juuri mietin, että olisi pitänyt antaa vähän alhaisemmatkin pisteet (kuin 4/5), vaikka sinällään kirja oli sujuvaa luettavaa.
VastaaPoistaEn tunne kauhean hyvin ranskalaista kirjallisuutta, mutta minusta tämä oli kuitenkin aika "ranskalainen" ja samaa on tainnut sanoa jokunen muukin. Minä tosin harvemmin pidän muistakaan ranskalaisista, vaikka tietenkin poikkeuksia on (Dumasin Kamelianainen ja de Rosnayn Viimeinen kesä nyt ainakin).
No sepä siinä, kun mä ihan luulin pitäväni ranskalaisesta kirjallisuudesta. Kai se oli joku ohimenevä puuska vain ;D
PoistaMä mietin omissa pisteissäni, että olis voinut ottaa puolikkaaksi tuon yhden kokonaisen plussan, mutta olihan tuossa kirjassa nyt ihan hyvätkin hetkensä.
Olen ehkä lainannut lopultakin tuon Viimeinen kesä -teoksen, täytyykin katsoo pinot läpi =)
Minulle tämä oli enemmän kuin Léon ja Louise, mutta ei kolkuttele kuumaa ryhmää. Periaatteessa tässä oli kaikki kohdillaan ja minä, joka ikävystyn helposti, luin ihan ilolla. Olen kovasti kallellani ranskalaiseen kirajallisuuteen, mikä näkyy blogini kirjoissa sekä vieläkin vahvemmin omassa kirjastossani.
VastaaPoistaLeena, täytyy käydä katsastamassa sun Ranska-listaa. Mä en ole oikein koskaan viihtynyt ranskalaisten (kirjallisuuden, kielen tai ihmisten) kanssa, mutta vuoden aikana jotenkin kuvittelin pääseväni sentään kirjallisuuteen mukaan. Mutta ei vaan enää viehätä. Ehkä joku tulee vielä ja tyrmää (hyvällä tavalla).
Poista