Viivi Luik: Varjoteatteri

Viivi Luikin Varjoteatteri (2011, Tammi - alkuperäinen teos Varjuteater, suomentanut Anja Salokannel) on tullut aiemminkin satunnaisest vastaan. Mukaan luettavaksi kirja lähti kirjastosta siitä syystä, että päätin kesän lopuksi tutustua Suomen lähimaiden kirjallisuuteen. Olen seilannut pitkän aikaa kirjoissa maailman kauimmille merille, joten vaihteeksi on mukava soudella ihan lähivesillä. Tavoitteenani on lukea virolaista, ruotsalaista, norjalaista ja venäläistä kirjallisuutta aiempaa enemmän. Ja tietysti päästä parempiin tuloksiin Eurooppa-haasteen kirjoissa.

Viron kirjallisuutta olen lukenut jonkun verran aikana, jolloin opiskelin viroa. Blogini aikana olen lukenut peräti yhden virolaiseen kirjallisuuteen laskettavan kirjan, nimittäin Mika Keräsen nuortenkirjan Oranssi polkupyörä, joka on muuten aivan mahtava kirja. Kirjailijasta nyt puhumattakaan! Opiskeluaikoinani luin sellaisia teoksia kuin: 

* Kaur Kender: Itsenäisyyspäivä

* Andrus Kivirähk: Riihiukko

* Kerttu Rakke: Kolmas Printsess

* A.H. Tammsaare: Maan lupaus

ja lisäksi muistan ainakin kuulleeni Maimu Bergistä, mutta ei tule mieleeni mitään kirjan nimeä, jonka olisin lukenut.

Kuten noista kirjojen julkaisu- tai käännösvuosista voi päätellä, innostukseni viron kirjallisuuteen on ollut tainnoksissa noin kymmenen vuotta. Lienee aika kaivaa esiin kiinnostus!

Virolla on minulle sama merkitys kuin niin monelle muullekin suomalaiselle: päivämatka Tallinnaan. Tosin itse käyn siellä mieluummin syömässä kuin juomassa ja tuliaisiksi ostan lasten leluja ja itselleni kirjoja. Alun perin olen tutustunut Viroon "väärästä suunnasta" eli tullut maahan etelästä päin ja purskahtanut melkein ilon kyyneliin, kun olen kuullut rajamiehen iloisen tervehdyksen "Tere!" Ensimmäisestä mielikuvastaan on vaikea päästä eroon, ja minulle Viro on aina sellainen maa, johon on ilo tulla, ilo olla. 

Kauniiden rakennusten, vanhan kaupungin lisäksi Viro on minulle maaseutua, haikaranpesiä ja kukkia. 

Mutta sitten itse kirjaan. Lyhyesti kuvaillen se oli ihana. 

Unni on lukenut kirjan toukokuussa, ja olen aivan yhtä ihastunut Luikin kirjaan ja tekstiin kuin Unnikin.

Varjoteatteri on Viivi Luikin omaelämäkerrallinen teos ajasta, jolloin hän muuttaa suurlähettiläspuolisonsa kanssa Roomaan. Oikeastaan kirja onkin kuvaus Roomasta ja muusta Euroopasta kuin kuvaus Virosta. Se on kuvaus siitä, miten pieni, uusi ja köyhä maa astuu muiden Euroopan maiden maailmaan. Rooma, jossa on tuhansien vuosien perinne, on täysin erilainen kuin Viro. Luikilla on mahtava kyky sekoittaa kaikki kokemuksensa monesta eri maasta yhteen ja saada esiin juuri se, mitä hän haluaa kertoa. 

Pohjoiset maat eroavat vanhoista Euroopan maista. Luik kuvaa eroa sillä, että pohjoisessa linja-autoasemat ovat se paikka, jossa ihmiset kokoontuvat, koska siellä on mahdollista tapahtua jotain. Italiassa ei tarvita linja-autoasemia, 

Linja-autoasema ei ole siellä minkään seikkailun eikä protestin symboli. Siellä on symboli itse tie, la Strada. Matka. Tie joka vie. 

Roomasta katsoen pohjoisessa ovat yhä ne barbaarien maat, joissa juodaan ja puukotetaan. Joissa ei osata edes lompakkoa varastaa niin että se olisi hienoa taidetta eikä typerä rikos. 

Pohjolan barbaareja pidetään Alppien toisella puolen yhä yksinkertaisina tolloina, joille ei vaivauduta selittämään, miten asiat oikein ovat. Kun ihmiset tulevat Roomaan "sieltä ylhäältä", niin aluksi he suuttuvat. He haluaisivat hakata sateenvarjonsa tohjoksi suojatiellä matelevia autoja ja moottoripyöriä vasten, he haluaisivat järjestää roomalaisille kellontuntemiskurssit, he haluaisivat näyttää putkimiehelle, millainen on oikea suihkuhana, ja selittää pankkiherralle, miten tilisiirtoja tehdään. 

Luik on hieno tarinankertoja: tätä tekstiä seuraa sivun mittainen kertomus siitä, kuinka herra nimeltä Otto päättää, että hänellä on myös Roomassa oikeus jalankulkijana mennä tien yli vihreillä valoilla. Aivan kuten Tukholmassakin. Luikilla tarina seuraa toistaan: jalkansa katkaissutta Ottoa seuraa tarina herra B:stä, joka yrittää saada italialaisen virkamiehen puhelimella kiinni.

Luikilla on valtavan hieno kyky kertoa tarinana se, miten pohjoiset uudet valtiot eroavat etelästä, jossa on vuosisatojen rikkaudet kulkeneet suvuissa. Miten erilaista on, kun nuori valtio pyrkii pääsemään samaan maailmaan. Eroavaisuudet näkyvät arkielämässä, siinä kuinka vaikeaa on saada asunto, luottaa ihmisiin, päästä tien yli. Ehkä enemmänkin ne eroavaisuudet näkyvätkin arjessa, koska suurlähettilään puolisona ja poliittisessa työssä oman maan erilaisuus, nuoruus ja varsinkin köyhyys pitää yrittää taitavasti peitellä. Ja sitten kuitenkin, aina on pakko miettiä, mitä kengän suutarille vienti, kampaamossa käynti mahtaakaan maksaa köyhälle Viron valtiolle. 

Erojen lisäksi Luik kirjoittaa myös samuuksista: Öljypuun sydänkammiosta palatessaan ystävämme sanoi, että öljypuut ovat kuin omenapuut. Hän muisti eräään omenapuutarhan ylhäällä pohjoisessa, Viron rannikon saarella.

Luik kuljettaa lukijaa kirjan aikana sujuvasti Roomasta Helsinkiin, Berliiniin ja Viljandiin. Samoin kuin paikasta toiseen, lukija pääsee liikkumaan myös ajassa. Luik tekee sen taitavasti, niin että yhdellä sivulla voidaan loikkia neljässä eri paikassa, yhtä monessa eri ajassa, ja silti se ei häiritse lukijaa yhtään. Päinvastoin, lukijana viihdyin sivuilla ja olin täysin kuljeteltavissa. 

Luik liittää kirjaan paitsi Viron historiaa myös taidetta, sekä virolaista että muualta mukaan tarttunutta. Taide-elämykset liittyvät johonkin kokemukseen, joka on läsnä voimakkaasti paitsi taiteen myös oman elämän kautta. 

Samoja lumikelloja on kuvannut Hugo Simberg siinä kuvassa, jossa ronskit saapasjalkaiset nuorukaiset astuvat raskain askelin ruskean keväisen suomalaisen aukean yli, jonka kamaran alla voi olla jopa ikiroutaa. He kantavat paareilla haavoittunutta. Haavoittuneella on side silmillä, hän puristaa tiukasti kädessään yhtä lumikellon kukkaa. Haavoittuneen valkoiset sivet roikkuvat paarien reunojen yli. Se on haavoittunut enkeli. 

Nyt tuo kukka oli minun kädessäni. Minusta tuntui, että se tykytti ja eli ja ilmaisi siten, että isä oli oikeassa kun hän puhui lumikellon elinvoimasta.

Tämä kirja oli hieno löytö hieman tasapaksujen ja ehkä hieman mitäänsanomattomien kesäkirjojen jälkeiseen kirjalliseen elämään. Toivoisin, että moni muukin uskaltautuisi Luikin kansien sisään, itse aion ehdottomasti nostaa lukulistalleni Luikin Seitsemäs rauhan kevät -teoksen, joka kertoo myös (viitteellisen) omaelämäkerrallisesti kirjailijan lapsuudesta.

Vielä lopuksi Luikin teoksesta lainaus, joka sopinee ajankohtaan: 

Ne, jotka ovat selvinneet talvesta, tapaavat tulevana keväänä. Pohjolassa tietävät kaikki, että ennen kevättä tulee talvi. 

Roomassa sitä ei tiedetä. 

Roomassa talvi on kuin maailmanloppu. Kukaan ei muista, että sen jälkeen tulee vielä jotain. Pimeys ja kylmyys nähdään joka talvi ensimmäistä kertaa elämässä. 

(Lainaus muuten oli sama kuin Unnilla, kävin nyt vasta jälkikäteen lukemassa lainaukset.)

No mutta arvioni: + + + + +, siksi että en keksi mitään, mikä tästä kirjasta puuttui.