Astrid Lindgreniä lapsille ja Junibacken

Olen blogissani aika ajoin esitellyt meidän kodissa luettuja lastenkirjoja (täältä kirjoihin), myönnän että vähän laiskasti, mutta aina välillä. Meillä luetaan lapsille kirjoja vähän samalla metodilla: en ole ottanut paineita siitä, että luetaanko meillä joka ikinen ilta kirjaa, mutta joskus taas voidaan lukea useampikin, jos sellainen sopiva hetki löytyy. 

Sanoisin, että vielä on helppoa, koska lukemisajasta eivät tappele pelit, eivätkä harrastuksetkaan kovin suuresti. Toisaalta, olen sitä mieltä, että paljonkin harrastava lapsi ehtii lukea. Olin itse (näin jälkikäteen ajateltuna) paljon urheilua harrastava lapsi, mutta mulla oli silti aikaa myös läksyihin ja lukemiseen. Vapaa-ajan kaverit löytyivät kätevästi harrastusten parista. Pelit taas, no minusta ne vievät kyllä niin täysin niin pienemmän kuin vanhemmankin pelaajan kiinnostuksen, että oikein pelkään, millä keinoin rajoittaa peliaikaa, kun sellainen koittaa. 

Tänä kesänä meillä kuitenkin vielä luettiin, wiit on luvattu syksyn harmauteen ja koleuteen. Toivon, että lukemisen kipinä on sytytetty, eikä se sammuisi pelien voimasta. 

Olen innoissani odottanut sitä aikaa, kun voidaan kuvakirjoista siirtyä sellaisiin kirjoihin, joissa on yhä enemmän tekstiä. Tässä asiassa jokainen vanhempi tuntee lapsensa parhaiten: joku lapsi voi viihtyä pidemmän tarinan parissa jo varhaisemmin, toinen taas myöhemmin. Sen olen huomannut, että vilkkaammankinpuoleisen lapsen saa rauhoittumaan tarinan kanssa, kun on vain tarpeeksi aikaisin totuttanut lapsensa kuvakirjoilla kuuntelemaan (ja nyt en kirjoita adhd-lapsista, vaan muuten vilkkaista lapsista, sellaisista kuin omani). 

Kesän matkaa Tukholmaan silmällä pitäen olen yrittänyt tutustuttaa lapsia ruotsalaiseen Astrid Lindgreniin, sillä jos jotain haluan lapsille opettaa, niin Lindgrenin satumaailman. 

Katto-Kassinen aiheutti Lumiomenan blogissa jonkun aikaa sitten lievää angstia ja ahdistusta, meillä tähän herkuttelijaan suhtauduttiin kohtalaisen välinpitämättömästi. 

Meidän Katto-Kassinen oli WSOY:n julkaisema Katto-Kassinen tulee syntymäpäiväkesteihin (aiemmin julkaistu kirjassa Pikkuveli ja Katto-Kassinen 1965, alkuperäinen Karlsson på taket går på födelsedagskalas), jossa vietetään siis Pikkuveljen syntymäpäiviä. Draamaa aiheuttaa se, että Katto-Kassinen ei meinaa saada kutsua synttäreille, mutta tulee kuitenkin ja nimenomaan ahmimaan synttäriruokia. Pikkuveli taas haluaa koiranpennun lahjaksi ja itkee, kun aluksi näyttää siltä, ettei sitä olekaan tulossa. 

Ahmimiskohtaus ei aiheuttanut lapsille mitään kummasteluja (ei ihme, kun muistelee synttärikekkereitä, joissa lapset ovat olleet - jotenkin hyvät pöytätavat eivät ole kuuluneet kekkereistä yksiinkään), eikä koiranpentukaan niin kovasti hetkauttanut. Meillä ei toivota koiraa... kissanpennusta ollaan voitu hieman keskustella. Ehkä tämä kirja oli aiheeltaan sellainen, ettei oikein koskettanut meidän lasten elämää. 

Eemeli sen sijaan oli hauska, innostava ja mukaansatempaava kirjana. Meillä oli lainassa kaksi erilaista painosta: 

Eemelin suuri kuvakirja (2004, WSOY), joka sisältää Se Eemeli, se Eemeli; Eemeli ja Liinan poskihammas; Eemelin sadas puu-ukko ja Eemeli ja keittokulho -tarinat.

Ja Vaahteramäen Eemeli ja pikku IIda (2008, WSOY), joka sisälsi taas Eemelin metku n:o 325; Eemeli ja pikku Iidan metku ja Eemeli ei kitsastele -tarinat. 

Molemmissa kuvittajana Björn Berg. 

Eemeli-kirjoja on ainakin Wikipedia mukaan ilmestynyt tällaiset teokset: 

Kirjat

• Vaahteramäen Eemeli 1963 (Emil i Lönneberga)
• Eemelin uudet metkut 1966 (Nya hyss av Emil i Lönneberga)
• Eläköön Eemeli 1970 (Än lever Emil i Lönneberga)
• Se Eemeli, se Eemeli 1972 (Den där Emil)
• Eemeli ja Liinan poskihammas 1976 (När Emil skulle dra ut Linas tand)
• Eemeli ja pikku Iidan metku 1984 (När lilla Ida skulle göra hyss)
• Eemelin metku n:o 325 1985 (Emils hyss nr 325)
• Eemeli ei kitsastele 1986 (Inget knussel, sa Emil i Lönneberga)

Lisäksi Eemelin metkuja on ilmestynyt useina erilaisina kokoelmateoksina, esimerkiksi Eemelin kootut metkut (WSOY 1973), ja erillisinä kirjoina. Eemeli-kirjat on kuvittanut Björn Berg.

Toisin kuin Katto-Kassiselle Eemelille meillä lämmittiin aivan eri tavalla. Voi johtua ehkä siitä, että perheessämme on samanlainen asetelema: isoveli ja pikkusisko. Eemeliä lukiessani huomasin sellaisen asian, että näissä kirjoissa on paljon sanoja, jotka eivät ole nykylapselle itsestäänselviä. Sellaisia sanoja, jotka piti selittää olivat esim. pidot, räiskäleet (meillä tehdään lettuja ja pannukakkuja), kalossit ja sitten piti jo itsekin miettiä, että mitä kalaasit mahtaa tarkoittaa. (Onneksi vinkki löytyi niinkin kaukaa kuin Katto-Kassis-kirjan nimestä på sevenska.) Sen verran pitkään olenkin lomalla jo ollut, että sanojen selittäminen oli hauskaa. 

Tätä kirjaa lukiessa ymmärsin myös, että mistä johtuu, että kirjoja lukeneiden / kuulleiden lasten ja nuorten sanavarasto on vain niin paljon suurempi kuin niiden, jotka eivät ole kirjoissa tutustuneet vanhoihin, toisen sukupolven tai ehkä toisen murrealueen sanoihin. Yläasteellakin sen huomaa, että toiset tunnistavat hieman harvinaisempia sanoja, suurelle osalle ne ovat vain täysin tuntemattomia. 

Eemelissä on vain niin hauskoja juttuja, että lapsia (ja aikuista) väkisinkin naurattaa. 7-vuotiaamme on jo niin iso, että tiesi etukäteen, mitä tulee tapahtumaan, kun Iida alkaa testailla, että onko joku kananmunista mennyt huonoksi (Eemeli ja pikku Iidan metku -tarinassa). Sanoisin, että näitä kirjoja, jotka ovat lisäksi runsaskuvaisia, voi hyvin  lukea hyvin jo aiemminkin kuin 7-vuotiaalle. Jos jaksaa selittää ne oudot sanat. 

Kaikkein eniten meillä kuitenkin tykätään Pepistä, jota meillä on luettu monta vuotta. Ehkä se on tutuin ja myös siksi tykätyin. Mutta täytyy sanoa, että musta itsestänikin Peppi on onnistunein Lindgrenin luoma hahmo ja ajatella, että tällainen hahmo on luotu jo 1940-luvulla! Ei aivan turha kirjallisuuden hahmo, kun on elänyt jokaisen sukupolven sankarina. 

Koska meillä ollaan luettu Peppiä kuvakirjoina, sarjakuvina (kirja kuvassa vasemmalla), uudempia ja vanhempia painoksia, enkä ihan itsekään muista, mitä Peppi-tarinoita olen lapsena kuullut/lukenut, niin on jotenkin tosi vaikea hahmottaa, mitä Peppi-kirjoja ollaan luettu. 

Wikipediasta löytyvät tällaiset kirjat: 

Romaanit

• Peppi Pitkätossu (WSOY 1946; Pippi Långstrump 1945)
• Peppi aikoo merille (WSOY 1947; Pippi Långstrump går ombord 1946)
• Peppi Pitkätossu Etelämerellä (WSOY 1949; Pippi Långstrump i Söderhavet 1948)

Kirjat ovat ilmestyneet kokoelmana Peppi Pitkätossun tarina (WSOY 1969; Boken om Pippi Långstrump 1952).

Kuvakirjat

• Tunnetko Peppi Pitkätossun? (WSOY 1961; Känner du Pippi Långstrump 1947)
• Peppi tulee (WSOY 1970; Pippi flyttar in 1969)
• Peppi järjestää (WSOY 1970; Pippi ordnar allt 1969)
• Peppi, maailman vahvin (WSOY 1971; Pippi är starkast i världen 1970)
• Peppi pitää kutsut (WSOY 1971; Pippi håller kalas 1970)
• Peppi Pitkätossu karkuteillä (WSOY 1972; På rymmen med Peppi Långstrump 1971)
• Peppi Pitkätossu kaupungin hulinassa (WSOY 2000; Pippi Långstrump i humlegården 2000)
• Peppi ei tahdo kasvaa isoksi (WSOY 2003; Pippi vill inte bli stor 1971)
• Peppi Kurrekurredut-saarella (WSOY 2004)
• Peppi keksii pönkin (WSOY 2008; Pippi hittar en spunk)
• Pippi går till sjöss (1971)
• Pippi Långstrump har julgransplundring (1979)

Meillä siis luettiin tällä kertaa Peppi tulee (WSOY) -sarjakuvateos, ja Peppi pitkätossu, kokoelmateos (2007, WSOY, alkuperäinen teos Pippi Longstocking), jonka on kuvittanut Lauren Child. Lasten kommentit olivatkin, että onko tämä nyt Samu ja Salla -teos. Vähän aikaa kesti,että saatiin kuvat liitetyksi Peppiin. Lauren Childin kotisivuilla voi ihmetellä asiaa enemmän. Koska lapset ovat niin kovin tarkkoja näissä asioissa, niin myöskin minulle oli vaikeaa lukea Peppiä, jossa on "väärät kuvat". 

Kuvia tosin ei ole paljon, luettavaa neljäkin aukeamaa (molemmat sivut täynnä tekstiä), ennen kuin mukaan ilmestyy kuva. Tämä ei siis aivan pienille lapsille, jotka kaipaavat kuvia, ole ihanteellisin kirja. Sarjakuvakirjaa lukiessa taas on paljon kuvia, haasteena on saada kuvat ja tekstit liittymään toisiinsa. No, mutta sarjiksen lukemisen tekniikka on hyvä osata jo pienenä. 

*****

Meillä Astrid Lindgreniä luettiin siinä toivossa, että päästään kesälomalla vierailemaan Junibackenissa, lastenkirjallisuuden pyhäinvaelluspaikassa. En kertonut lapsille etukäteen vierailusta, koska matkakin oli hieman ex tempore -tyyliin päätetty, ainakin ajankohdaltaan. Junibackeniin oli kuitenkin helppoa löytää Tukholamssa ja aikainen vierailija saa parhaimmat paikat. 

Parasta oli tietenkin Peppi-talo ja vierailu siellä. 

Ja niiden piparkakkujen teko keskellä lattiaa Peppi-hengen mukaisesti. 

Ja tietenkin myös Pepin hepan päällä ratsastaminen. Mikä muuten on hevosen nimi?

Junibackenissa oli kolme huonetta, joissa oli lastenkirjoista tuttuja taloja, pihoja, hahmoja ja paljon paljon paljon 

tekemistä lapsille. Siellä oli myös paljon muita lapsia ja aikuisia, joten oli kova työ pitää kaksi vilkasta lasta näköpiirissä, onneksi sentään samassa huoneessa. Seuraavaan huoneeseen siirtyminen olikin sitten oma projektinsa, varsinkin sieltä viimeisestä pois lähteminen. Onneksi edessä oli kauppa, johon sitten lapset sai katalin keinoin ja lupauksin houkuteltua. 

Siinä ne nurinan aiheet. Muuten Junibacken oli lapsille täydellinen paikka, jossa oli todellakin paljon tekemistä. Siellä voi kiipeillä laivoissa, käyttää erilaisia leluja ja tutustua kirjojen taloihin. Junibackenissa on siis muitakin lastenkirjasankareita kuin Astrid Lindgrenin, esimerkiksi ensimmäisessä huoneessa oli Muumi-talo. 

Suosittelen kaikille Ruotsiin suuntaaville Junibackenia kohteeksi. Varmasti parhaiten viihtyvät pikkaisen jo lastenkirjallisuutta tuntevat, vaikka oli paikassa paljon myös muillekin tarjolla. 

Ensimmäisen huoneen jälkeen vastassa oli satujuna, joka oli kyllä aivan parasta (myös aikuisille), koska siinä sai istua 10 minuuttia ihan rauhassa ja kuunnella edessä näkyvien maisemien selostuksia valitsemallaan kielellä (myös suomi). 

Matkan alussa varoitettiin, että loppuosassa voi olla pelottavia kohtia, kun siellä on pimeää ja tulee lohikäärme. Sitä sitten odotettiin, mutta onneksi ei ollut yhtään pelottavaa. Sitä vastoin minusta oli aika karmaisevaa, kun maisemissa oli Veljeni leijonamieli -sadusta tuttu kohtaus, jossa tulipalosta pelastautuvat pojat hyppäävät kerrostalon ikkunasta ja toinen kuolee ja siitä seuraava seikkailu, joka samoillaan kuolemanjälkeisissä maisemissa. Lapsille se ei ollut kuitenkaan pelottavaa, lapset eivät tainneet ymmärtää asiaa; niin pikaisesti tarinassa mentiin pelottaviin vuoristomaisemiin, että taisi jäädä se kuolema-aihe jopa huomaamatta. 

Morre muuten on kirjoittanut Veljeni leijonamieli -teoksesta ja myös Mio, poikani Mio -teoksesta ja niiden lukemisesta omasta ja 8-vuotiaan näkökulmasta, sekä aikasemmin myös kirjojen lukemisen ikärajoista. Kiinnostavaa! Meillä nuo loput Lindgrenit vielä odottavat aikaansa, koska useimmiten luen molemmille lapsille, 5- ja 7-vuotiaalle samat kirjat ja mennään välillä vanhemman, useimmiten kuitenkin nuoremman maun mukaan. 


Junibackenin-vierailun jälkeen on myös kivempi jatkaa tutustumista Astrid Lindgreniin, kun lapset ovat päässeet näkemään ja ennenkaikkea kokemaan sadut ihan itse. 

Junibacken on käymisen arvoinen paikka, löysin vuosi sitten julkaistun jutun YLE:n sivulta, jossa on myös video paikasta. Siitä saa hyvän käsityksen, mitä paikalla on tarjota.

Vinkkinä vielä: lapset kannattaa vinkata luokseen Peppi-talosta pikkaisen ennen kuin vieressä oleva teatteri-esitys loppuu. Varsinkin jos katsojina on noin miljoona lasta. 

Peppi tosin nyt lähti meidän matkaan, että ei ehkä tule vastaan Junibackenissa.